— Pakolaiset ovat kertoneet kuulleensa, — selitti Jan Skrzetuski, — että kuningas oli käskenyt muutamia lippukuntia palaamaan Ukrainasta ja vastustamaan ruotsalaisten hyökkäystä. Jos se toteutuu, niin me voisimme liittyä vanhoihin tovereihimme, sen sijaan että täällä ajelehdimme…
— Niin teemme! — virkkoivat Osklerka ja Stankiewicz
— Mutta se ei ole mikään helppo tehtävä, — selitti pienikasvuinen ritari. — Podlasieen voi päästä ainoastaan hetmanin sormien lomitse. Koettakaamme kuitenkin. Jos sitäpaitsi sattuisin matkalla tapaamaan Kmicicin, niin sanoisin hänelle korvaan pari kolme kovaa sanaa, joista hänen nahkansa varmaan sinistyisi…
— Sen hän on arvoinenkin! — tokaisi Mirski. — En ihmettele kovasti sitä, että jotkut vanhat soturit, jotka ikänsä ovat Radziwilleja palvelleet, ovat nyt hetmanin puolella, mutta se roisto petti vain oman etunsa ja kunnianhimonsa tähden.
— Siis Podlasieen? — kysyi Oskierka.
— Podlasieen! Podlasieen! — huusivat kaikki kuorossa.
Mutta matka sinne oli vaikea, kuten Wolodyjowski oli huomauttanut, koska se kulki ihan Kiejdanyn, tuon jalopeuran pesäpaikan sivuitse.
Tiet ja polut, kaupungit ja kylät olivat Radziwillin hallussa, ja Kiejdanyn läheisyydessä majaili Kmicic joukkoineen. Hetmani oli myös saanut tiedon everstien kohtaamisesta, Wolodyjowskin lippukunnan kapinasta ja Klawanin taistelusta ja oli pakahtua hirvittävään vihaansa.
Ja hänellä olikin syytä vihoitella jalolla epätoivoissaan, sillä etenkin viimeksimainittu taistelu oli koonnut hänen päänsä päälle kokonaisen myrskyn ruotsalaisten tyytymättömyyttä. Vähäistä myöhemmin olivat näet talonpojat ja aateliset omin päin alkaneet hävittää pienempiä ruotsalaisia joukko-osastoja, minkä kaiken ruotsalaiset panivat Radziwillin laskuun. Vangitut upseerit ja sotilaat, jotka taistelun jälkeen lähetettiin Birźeen, kertoivat siellä ruotsalaiselle komendantille, että radziwillilainen lippukunta oli hetmanin käskystä hyökännyt heidän kimppuunsa. Viikon kuluttua saapui sitten komendantilta kirje ruhtinaalle, ja kymmenen päivän kuluttua itse Pontus de la Gardie, ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkö, kirjoitti:
»Joko teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne on vailla voimia ja merkitystä tai tahtoo pettää. Jos näin on, niin te pian saatte rangaistuksenne, jollette kadu ja nöyryydellä ja luottamuksella sovita syntejänne…»