— Ei ole! — vastasi Kmicic. — Kuka on aikonut luopua, se on sen jo tehnyt.
— Älä petä, sillä olethan itse nähnyt, kuinka loputkin miehistöstä alkavat epäröidä.
Kmicic muisti, mitä Charlampilta oli kuullut, ja vaikeni.
— Synkältä, toivottomalta näyttää kaikki, mutta lujana on pysyttävä, — virkkoi Radziwill. — Älä puhu kenellekään, mitä nyt minulta olet kuullut… Hyvä oli, että sain tuon taudinkohtauksen tänään, sillä nyt se ei kohta uusiudu, ja minä tarvitsen juuri tänään voimia. Aion järjestää juhlan ja näyttää iloiselta nostaakseni mielialaa. Ole sinäkin iloinen äläkä puhu kenellekään tästä, sillä olen kertonut sen sinulle yksin, jotta et minua kiusaisi… Viha minut tänään valtasi. Pidä varasi, ettei se toistu, sillä pääsi on kysymyksessä. Tällä kertaa olen suonut sen sinulle anteeksi… Mene nyt ja lähetä Mieleszko luokseni. Tänään on tänne tuotu karkureita hänen lippukunnastaan, ja minä annan hänelle käskyn hirttää jokaisen niistä. Esimerkkiä on näytettävä… Voi hyvin! Tänään vielä pidetään Kiejdanyssa hauskaa!…
KAHDEKSAS LUKU.
Miekankantaja Billewiczin oli täytynyt panna Aleksandra-neiti hyvin kovalle, ennenkuin tämä oli suostunut lähtemään siihen juhlaan, jonka hetmani järjesti puoluelaisilleen. Melkeinpä kyynelsilmin oli miekankantaja rukoillut itsepäistä ja rohkeata tyttöä ja vannonut, että kysymyksessä oli hänen päänsä ja että kaikkien, sekä upseerien että paikkakunnan asukkaitten, täytyi lähteä, jos mielivät välttää ruhtinaan vihan. Koska ei tahtonut panna alttiiksi setänsä henkeä, oli Aleksandra-neiti antanut myöten.
Vieraita oli paljon, sillä paikkakunnan aatelisia rouvineen ja tyttärineen oli saapunut tahtomattaan runsaasti. Mutta vielä enemmän oli upseereita, etenkin ulkomaalaisia, jotka melkein kaikki olivat pysyneet uskollisina ruhtinaalle. Radziwill itse, ennenkuin näyttäytyi vieraille, oli valmistanut mielentilansa sellaiseksi kuin ei mikään pilvi pimentäisi hänen näköpiiriään. Ruhtinas tahtoi näet kohottaa korkealle puoluelaistensa mielialan ja osoittaa kaikille, että valtava enemmistö on hänen takanaan ja että ainoastaan kapinoitsijat vastustavat liittoa Ruotsin kanssa. Sentähden hän ei säästänyt vaivoja eikä varoja juhlan onnistumiseksi ja sen maineen levittämiseksi mahdollisimman kauas. Tuskin oli alkanut hämärtää, kun sadat tervatynnyrit hulmahtivat tuleen kahden puolen ylös linnaan johtavaa tietä ja linnan pihalla, ja tuon tuostakin jyrähtivät tykit sotamiesten käskystä hurratessa.
Ajoneuvoja saapui toinen toisensa jälkeen tuoden ympäristön huomatuimpia henkilöitä ja alempaa aatelistoa. Linnan pihamaa kuhisi rattaita, hevosia, palvelusväkeä. Samettiin, silkkiin ja turkiksiin pukeutunut joukko täytti niinsanotun »kultaisen salin», ja kun ruhtinas astui vihdoin saliin säteillen jalokivistä ja koristeista ja armollinen hymy tavallisesti niin synkillä ja nyt sitäpaitsi sairaalloisilla kasvoilla, huusivat upseerit kuin yhdestä suusta:
— Eläköön ruhtinas ja hetmani! Eläköön Vilnon vojevoda!
Radziwill loi silmäyksen yli kokoontuneitten nähdäkseen yhdyttiinkö upseerien eläköönhuutoon. Muutamia kymmeniä pelokkaampia siihen näkyikin yhtyvän, ja ruhtinas alkoi heti kumarrella ja kiittää »yksimielisestä» tervehdyksestä.