— Teidän kanssanne, hyvät herrat, — sanoi hän, — me kukistamme ne, jotka tahtovat saattaa isänmaan perikatoon! Jumala teitä palkitkoon! Jumala teitä palkitkoon!…
Ja hän kiersi salin halki pysähtyen tutumpien luo säästämättä puhuttelusanoja sellaisia kuin »arvoisa veli» ja »rakas naapuri», mikä vaikutti sen, että useammat kuin yhdet synkät kasvot kirkastuivat niin runsaasta ruhtinaallisesta armosta.
— Ei ole mahdollista, — sanoivat ne, jotka äsken vielä epäluuloisesti katsoivat hänen toimiaan, — että niin suuri herra ja arvoisa senaattori toivoisi isänmaalle onnettomuutta. Joko hän ei ole voinut menetellä toisin, tai hän salaa hautoo suunnitelmia, joista valtakunnalle tulee olemaan hyötyä.
Oli sellaisiakin, jotka ravistivat päätään ja vaihtoivat silmäyksiä, jotka sanoivat:
— Olemme täällä vain siksi, että veitsi nostettiin kurkulle.
Mutta nämä vaikenivat, sillävälin kuin toiset puhuivat niin äänekkäästi, että itse ruhtinaan täytyi kuulla se:
— Parempi on muuttaa isäntää kuin syöstä valtakunta perikatoon.
— Ajatelkoon Kruununmaa vain omaa itseään, niinkuin mekin itseämme ajattelemme.
— Kuka sitten on näyttänyt meille esimerkkiä, jollei Suur-Puola?
— Me panemme kaiken luottamuksemme ruhtinaaseen ja annamme hänen ratkaista asiat. Pitäköön hän sekä Liettuaa että valtaa käsissään.