Radziwill hymähti väkinäisesti ja jatkoi matkaansa.
Samassa marsalkka ilmoitti, että illallinen oli valmiina. Vieraat seurasivat virtana ruhtinasta samaan saliin, jossa vasta äskettäin julistettiin Ruotsin kanssa tehty liitto. Marsalkka osoitti paikat kaikille arvojärjestyksessä. Näkyi, että ruhtinas oli kuitenkin sanonut sanansa järjestykseenkin nähden, koska Kmicic joutui istumaan miekankantaja Billewiczin ja Aleksandra-neidin väliin.
Molemmat hytkähtivät kuullessaan nimensä mainittavan ja epäröivät hetkisen, mutta samassa juolahti heidän mieleensä ajatus, että vastusteleminen vain kiinnittäisi sitäkin enemmän yleisön huomiota heihin, ja he istuutuivat vierekkäin. Heistä se tuntui ensin epämieluisalta. Andrzej-herra päätti pysyä välinpitämättömänä, ikäänkuin hänen vieressään istuisi tuntematon henkilö. Pian hän kuitenkin tuli huomaamaan, ettei hän voisi olla kyllin välinpitämätön tai hänen naapurinsa kyllin vieras voidakseen aloittaa aivan ylimalkaisen keskustelun. He tunsivat molemmat tässä kirjavassa laumassa, jossa mitä erilaisimmat tunteet, ajatukset ja pyrkimykset risteilivät, että he ajattelivat ainoastaan toisiaan, ja sentähden heidän olonsa oli painostava. Kumpikaan ei näet tahtonut eikä voinutkaan suoraan sanoa mitä heidän sydämellään oli. Heillä oli menneisyytensä, mutta ei ollut tulevaisuutta. Entiset tunteet, luottamus, vieläpä tuttavuus — kaikki oli rikki. Heillä ei ollut mitään muuta yhteistä kuin pettyneet tunteet ja tuska. Jos vielä tämä viimeinen rengas yhdistävässä siteessä olisi katkennut, niin he olisivat tunteneet itsensä vapaammiksi, mutta aika vain saattoi tuoda unhotusta, ja kaikki tuo oli vielä niin lähellä.
Kmicicin oli niin vaikea olla, että hän suorastaan tunsi tuskia, mutta hän ei olisi kuitenkaan mistään hinnasta tässä maailmassa luopunut paikastaan. Hän kuunteli naapurinsa puvun kahinaa, seurasi salaa hänen liikkeitään, tunsi hänen sykähtelevän läheisyytensä, ja kaikki tämä tuotti hänelle jonkinlaista tuskallista kärsimystä.
Tuokion kuluttua hän huomasi ja tunsi, että Oleńkakin samalla tavalla seurasi hänen liikkeitään ja ajatuksiaan, vaikk'ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut sitä. Kmicicin valtasi voittamaton halu katsoa naapuriinsa, ja hän käänsi katseensa sivulle, kunnes näki kirkkaan otsan, tummain kulmakarvain kaartamat silmät ja kalpeat kasvot, joilla ei ollut ihomaalia, kuten muilla naisilla.
Näky vaikutti niin lumoavasti ritari raukkaan, että hänen sydäntään alkoi tuska kouristaa, ja hän ajatteli: »Kuinka on sellainen kylmäsydämisyys voinut yhtyä tuollaiseen enkelimäiseen sulouteen!» Mutta harmi oli syvästi haavoittanut hänen sydäntään, ja siksi hän lisäsi heti ajatuksissaan: »Mitäpä minä sinusta… ottakoon joku muu sinut, jos haluaa!»
Yht'äkkiä hän kuitenkin tunsi, että jos tuo »joku muu» olisi edes yrittänyt käyttää hyväkseen hänen lupaansa, olisi hän silponut miehen palasiksi. Pelkkä ajatuskin siitä saattoi herättää hänessä hurjan vihan. Ja hän rauhoittui vasta sitten, kun muisti, että hän itsehän siinä istuikin eikä kukaan muu ja ettei ainakaan nyt kukaan edes yrittänytkään voittaa neidon suosiota.
»Katsonpa häneen vielä kerran ja sitten käännyn toiselle puolelle», — ajatteli hän.
Ja hän alkoi taas kääntää huomaamattomasti päätään naapuriinsa päin, mutta samassa sattui naapurikin tekemään samoin, ja heidän katseensa yhtyivät ja heti senjälkeen painuivat alas nöyryytettyinä, ikäänkuin heidät olisi tavattu jostakin synnistä.
Aleksandra-neiti sai myöskin kestää raskasta taistelua omassa itsessään. Kaikesta mitä oli tapahtunut, Kmicicin menettelytavasta Billewiczien luona, Zagloban ja Skrzetuskin sanoista hän ymmärsi, että Kmicic oli erehtynyt. Mutta ritari ei ollut kuitenkaan siinä määrässä syypää kuin Aleksandra-neiti oli aikaisemmin luullut eikä siis ansainnut sellaista ylenkatsetta. Sehän oli juuri hän, joka oli pelastanut nuo kunnon miehet kuolemasta, ja olihan hänessä sitäpaitsi niin paljon kukistamatonta ylpeyttä, että jouduttuaan heidän käsiinsä ei näyttänyt heille povellaan olevaa kirjettä, mikä olisi osoittanut hänen syyttömyytensä tai ainakin pelastanut hänet kuolemasta, eikä sanonut sanaakaan puolustuksekseen, vaan ylpeästi astui kuolemaan.