Oleńka oli saanut kasvatuksensa vanhalta soturilta, joka piti kuolemanhalveksimista kaikkia muita hyveitä ylempänä, ja ihaili urhokkuutta kaikesta sydämestään, voimatta olla ihmettelemättä tuollaista itsepäistä, ritarillista uskallusta, joka heittää miehen vasta viimeisen hengenvedon mukana. Hän ymmärsi sen, että jos Kmicic palvelikin Radziwillia, niin se tapahtui rehellisestä vakaumuksesta — ja mikä vääryys olikaan syyttää siinä tapauksessa miestä petoksesta! Ja kuitenkin oli Oleńka ensimmäisenä ollut valmis loukkaamaan häntä juuri sillä, tahtomatta edes kuoleman kynnyksellä suoda hänelle anteeksi!
»Sovita vääryys!» — kuiskasi Oleńkan omatunto. — »Onhan teidän välillänne kaikki lopussa. Mutta sinun velvollisuutesi on tunnustaa, että olet tuominnut häntä väärin.»
Mutta tuossa nuoressa neidossa oli ylpeyttä, vieläpä itsepäisyyttäkin. Samassa juolahti hänen mieleensä ajatus, että kukaties tuo ritari ei välitkään hänen tunnustuksistaan, ja puna nousi tytön poskille.
»Jollei hän kysy, niin jääköön kuulematta!» — ajatteli Oleńka.
Mutta silloin kuiskasi omatunto taas, että kysyi hän tai ei, niin oli velvollisuus tunnustaa. Myöskin ylpeys toiselta puolen esitti uusia todisteita.
»Jollei hän tahtoisikaan kuulla minua, mikä on sangen mahdollista, niin saisin hävetä. Sitäpaitsi, olkoonpa, että hän on syyllinen tai syytön, että hän toimii harkintansa mukaisesti tai sokeuden pimittämänä, niin joka tapauksessa on tosiseikka, että hän on petturien ja vihollisten puolella ja auttaa heitä saattamaan isänmaan perikatoon. Ja isänmaalle on aivan yhdentekevää, tekeekö hän sen järjen vaiko kunnian puutteessa. Jumala voi suoda hänelle anteeksi, mutta ihmisten täytyy tuomita hänet ja pitää häntä petturina. Vaikk'ei hän olisikaan syyllinen, niin ei hän ainakaan ansaitse kunnioitusta, jos kerran hänessä ei ole sen vertaa järkeä, että erottaisi pahan hyvästä, rikoksen hyveestä…»
Nyt valtasi viha nuoren naisen, jonka silmissä alkoi säihkyä.
»Minä vaikenen!» — ajatteli hän. — »Kärsiköön minkä on ansainnutkin. Niin kauan kuin en näe hänen katuvan, olen oikeutettu tuomitsemaan hänet…»
Ja hän loi silmäyksen Kmiciciin nähdäkseen, oliko tämän kasvoilla edes merkkiäkään katumuksesta. Juuri silloin heidän katseensa tapasivat toisensa, mikä saattoi heidät molemmat niin hämilleen.
Katumusta Oleńka ei ritarin kasvoilla nähnyt, mutta niitten ilme oli täynnä tuskaa ja alakuloisuutta, ja kalpeat ne olivat kuin sairauden jälkeen. Syvä myötätunto valtasi tytön, kyynelet nousivat silmiin, ja hän kumartui entistä enemmän pöydän yli salatakseen liikutustaan.