Radziwill hillitsi kuitenkin julman kiukkunsa ja virkkoi:
— Rohkeata pilaa, herra Szczaniecki!
Vähääkään hätääntymättä selitti aatelismies:
— Sekin valtaistuin on vaaleilla täytettävissä, emmekä me voi toivottaa teidän ylhäisyydellenne kyllin suurta kunniaa. Jos teidän ylhäisyytenne saattaa puolalaisena aatelismiehenä tulla valituksi Puolan kuninkaaksi, niin saksalaisena ruhtinaana te voitte tulla koroitetuksi keisariksi. Te seisotte yhtä lähellä kumpaakin, ja se, ken ei sitä soisi, nouskoon heti ylös, niin kyllä me miekalla häntä vähäisen opetamme.
Ja kääntyen vieraitten puoleen toisti hän vielä:
— Nouskoon ylös se, ken ei soisi Vilnon vojevodalle Saksan keisarikruunua!
Kukaan ei tietysti noussut eikä kukaan olisi uskaltanutkaan nousta, sillä herra Szczanieckin äänessä soi niin edesvastuuton häikäilemättömyys, että kaikki vasten tahtoaankin näyttivät tulevan rauhattomiksi ja pelkäävän, mitä vielä seuraisikaan…
Mitään ei kuitenkaan seurannut, mutta juhlan mieliala oli pilalla. Turhaan täyttivät ruhtinaan palvelijat maljoja. Viini ei kyennyt karkoittamaan synkkiä ajatuksia eikä yhä lisääntyvää rauhattomuutta. Radziwillilla puolestaan oli täysi työ peittää kiukkuaan, sillä hän tunsi, että herra Szczanieckin malja oli saattanut hänet kokoontuneen aateliston silmissä huonoon valoon ja että joko tahtoen tai tahtomattaan tuo aatelinen oli näyttänyt kokoontuneille vieraille, että Vilnon vojevoda oli yhtä kaukana Liettuan suuriruhtinaasta kuin Saksan keisarista. Kaikki oli kääntynyt pilaksi ja naurunalaiseksi, vaikka juhla oli järjestetty tarkoituksellisesti valmistamaan mieliä alkavalle Radziwillin valtakaudelle. Mikä pahempi, Radziwill pelkäsi, että tällainen hänen suunnitelmiensa naurunalaiseksi saattaminen voisi pahasti vaikuttaa niihin upseereihin, jotka olivat selvillä hänen toimistaan. Ainakin näyttivät he kiusaantuneilta.
Ganchoff tyhjensi maljan toisensa jälkeen ja vältti visusti ruhtinaan katsetta, mutta Kmicic ei juonut lainkaan, vaan tuijotti eteensä kulmakarvat luimussa, ikäänkuin hän olisi pohtinut jotakin tai käynyt sisällistä taistelua oman itsensä kanssa. Radziwill vapisi pelosta ajatellessaan, että minä hetkenä hyvänsä saattoi totuus tulla ilmi tälle hänen puoluelaiselleen, joka oli ainoa sotajoukkoja ja Radziwillin asiaa yhdistävä rengas.
Kmicic oli jo aikoja sitten tuntunut Radziwillista kiusalliselta, ja jolleivät olosuhteet olisi antaneet hänelle niin suurta merkitystä, olisi hän varmasti jo kaatunut oman rohkeutensa ja hetmanin vihan uhrina. Mutta Andrzej-herraan nähden ruhtinas erehtyi nyt kokonaan, sillä ritari ajatteli vain Oleńkaa ja sitä syvää juopaa, joka erotti heidät toisistaan.