— Teidän ylhäisyytenne, varhain tänä aamuna saapui muuan aatelismies Wilkomierzista tuoden tiedon, että herra Sapieha marssii joukkoineen teidän ylhäisyyttänne vastaan.
Radziwill säpsähti, mutta hillitsi samassa silmänräpäyksessä mielentilansa.
— Voit poistua! — sanoi hän Ganchoffille. Ruhtinas Radziwill vaipui senjälkeen syviin mietteisiin.
KYMMENES LUKU.
Kmicic valmistautui toimeliaasti matkalle ja valikoi miehet, joiden tuli seurata hänen mukanaan, sillä hän oli päättänyt ottaa muutamia seuralaisia matkalleen, osaksi turvallisuuden vuoksi, osaksi lähettilään arvoa kohottamaan. Miehet hän löysi helposti, kuusi kokenutta orszalaista sotakarhua, jotka olivat pitkän aikaa palvelleet hänen lippukunnassaan jo silloin, kun hän taisteli Chowafiskia vastaan. He olivat aatelisia ja viimeiset elossaolevat soturit siitä kerran niin peloittavasta joukosta, jonka laudalaiset Butrymien johdolla surmasivat melkein viimeiseen mieheen saakka. Näitten etunenässä oli ratsuvääpeli Soroka, Kmicicin vanha palvelija, vanha, karaistunut soturi, jonka omallatunnolla oli monta rikosta.
Päivällisen jälkeen ruhtinas antoi Andrzej Kmicicille kirjeet ja ruotsalaisille komendanteille osoitetut läpikulkupaperit. Näitten kanssa hän saattoi joutua tekemisiin suurimmissa kaupungeissa. Kun ruhtinas oli siunannut Kmicicin matkalle, niin hän saatteli häntä isällisen hellänä kehoittaen varovaisuuteen ja tarkkaavaisuuteen.
Illan tullen taivas kirkastui, kalpea syysaurinko heloitti yli Kiejdanyn ja katosi punertavien pilvien taa, jotka pitkinä suikaleina levisivät pitkin läntistä taivaanrantaa.
Mitään esteitä matkalle lähtöön ei enää ollut. Kmicic oli juuri tyhjentämässä lähtömaljaa Ganchoffin, Charlampin ja muutamien muitten upseerien seurassa, kun Soroka hämärän tullen astui sisään ja kysyi:
— Joko lähdetään, herra komendantti?
— Tunnin kuluttua, — vastasi Kmicic.