— Niin juuri! — vastasi Kmicic. Upseerit poistuivat.
Tornikello löi seitsemän. Linnan pihalla hevoset kopistelivat kavioillaan pihan kivitystä, ja ikkunasta saattoi nähdä sotilaitten odottavan. Omituinen levottomuus valtasi Andrzejn. »Minä lähden! Minä lähden!» mutisi hän itsekseen. Mielikuvituksissaan hän näki tuntemattomia seutuja ja outoja kasvoja. Samalla valtasi hänet tämän matkan tähden sellainen ihmetyksen tunne, ikäänkuin hän milloinkaan ei olisi ajatellut sitä.
»Hevosen selkään ja matkalle, tapahtui mitä tapahtui», ajatteli hän.
Mutta nyt, kun hevoset jo hirnahtelivat ikkunan takana ja lähdön hetki oli käsillä, hän tunsi lähtevänsä outoa tulevaisuutta kohti, ja kaikki, mihin hän oli eläytynyt, mihin hän oli tottunut ja mihin hän oli sydämellään kiintynyt, jäi häneltä tähän maahan, tähän seutuun, tähän kaupunkiin. Entinen Kmicic oli jäävä tänne, ja tuonne kauas oli lähtevä toinen mies, joka oli yhtä outo kaikille kuin kaikki muut olivat outoja hänelle. Siellä hän oli aloittava uuden elämän, ja Jumala yksin tiesi, oliko hänelle, siihen riittävästi voimia ja halua.
Andrzej-herra oli henkisesti nyt peräti uuvuksissa, ja sentähden hän tunsi itsensä uusiin seutuihin ja outoihin ihmisiin nähden niin avuttomaksi… Hän ajatteli, että täällä hänen oli ikävä, mutta että sielläkin tuli olemaan ikävä ja raskas olla.
Aika joutui! Lakki oli pantava päähän ja sitten noustava hevosen selkään!
Mutta saattoiko hän lähteä sanomatta hyvästi?
Oliko mahdollista olla niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana, että ei saattanut sanaa hyvästiksi sanoa? Sellaiseksi oli asia kehittynyt! Mutta mitä hän sanoisi hänelle?… Mennäkö hänen luokseen ja sanoa: »Kaikki on lopussa… menkää omaa tietänne, minä menen myös omaani!» Mitä hyötyä oli sanoa se, kun muutenkin oli niin? Eihän Oleńka ollut enää hänen kihlattunsa eikä myöskään tuleva vaimonsa. Kaikki oli särkynyt, ja mikä särkynyt oli, sitä ei saattanut enää eheäksi tehdä. Miksi tuhlata turhaan sanoja, aikaa ja aiheuttaa uusia tuskia!
»En mene!» — ajatteli Kmicic.
Mutta toiselta puolelta heidät yhdisti vainajan tahto. Hän oli velvollinen rauhallisesti ja ilman suuttumusta sanomaan Oleńkalle hyvästi ja selittämään hänelle: »Koska ette tahdo minusta edes tietääkään, niin annan teille sananne takaisin. Olkaamme molemmat kuin testamenttia ei olisi ikänä ollutkaan… ja etsiköön kumpikin meistä onneamme omalla tahollaan.»