— Mene ja sano neidille, että herra Kmicic on lähdössä pitkälle matkalle ja tahtoo tavata häntä.
Palvelija meni, mutta ennenkuin hän palasi, nosti Kmicic ovensalvan ja astui sisälle.
— Tulen sanomaan teille hyvästi, — sanoi hän, — sillä en tiedä, saanko tässä elämässä enää nähdä teitä…
Kun palvelija oli poistunut, jatkoi Kmicic:
— Armollinen neiti, minä aioin lähteä sanomatta teille hyvästi, mutta en voinut. Jumala yksin tietää milloin palajan ja palajanko ensinkään, sillä vaaroja on joka puolella. Parasta on, että eroamme ilman vihaa sydämessämme, jottei Jumalan rangaistus kumpaakaan meistä kohtaisi. Oh, paljon, paljon olisi sanomista, mutta kieli ei voi kaikkea kertoa. Meillä ei ollut onnea, eikä se ollut Jumalan tahto… Älkää tuomitko minua, niin en minäkään teitä tuomitse. Tuosta testamentista ei meidän pidä enää välittää, sillä niin on kuin sanoin: ihmisen tahto ei merkitse mitään Jumalan tahdon rinnalla. Jumala suokoon teille vain onnea ja rauhaa! Pääasia on, että suomme toisillemme anteeksi. En tiedä, mikä minua odottaa siellä kaukana, jonne olen lähdössä… Mutta täällä en voi enää kauempaa viipyä, sillä tukehtuisin… Täällä ei minulla ole mitään tekemistä, surra vain saisin ja murehtia päivät pääksytysten tulematta mihinkään tulokseen… Tämä matka on minulle yhtä välttämätön kuin vesi kalalle, ilma linnulle… Muussa tapauksessa menettäisin järkeni.
— Suokoon Jumala teillekin onnea! — vastasi Aleksandra-neiti.
Ja Oleńka seisoi hänen edessään ikäänkuin hän olisi hämmästynyt
Kmicicin lähdöstä ja sanoista. Hämmennys ja ihmetys kuvastuivat hänen
kasvoillaan, ja saattoi huomata, ettei hän käsittänyt kaikkea tätä.
Suurilla silmillään hän yhä katseli nuorta soturia.
— En vihaa teitä… — virkkoi hän hetken kuluttua.
— Jumala suokoon, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut! — jatkoi Kmicic. — On kuin paha henki olisi tunkeutunut väliimme ja erottanut meidät kuin meri, jonka yli on mahdoton päästä… Ihminen ei ole tehnyt mitä on tahtonut, ei ole mennyt sinne, minne on alkuaan aikonut… on kuin jokin olisi yhä vain ahdistanut, painostanut, ja niin erosivat tiemme. Mutta koska emme enää saa tavata toisiamme, niin parasta on, että edes kaukaa huudamme toisillemme: »Jumalan haltuun!» Mutta muistakaa visusti, että viha ja kauna ovat yhtä ja suru toista. Viha on minusta kaukana, mutta suru on yhä sydämessäni… Miksi? — Sitä en itsekään tiedä. Minä pohdin ja pohdin, mutta en pääse selvyyteen, mutta minusta tuntuu kuitenkin, että parempi on sekä teille että minulle, kun olemme saaneet puhua. Te pidätte minua petturina, ja se juuri on minulle kaikkein raskainta, sillä niin totisesti kuin toivonkin sieluni autuutta, niin en ole ikänä petturi ollut enkä liioin tule olemaan!
— Minä en pidä teitä enää petturina!… — virkkoi Oleńka.