— Oh, kuinka olette edes hetkeäkään voinut minua sellaisena pitää!… Tiedättehän, että olen ennen tehnyt itseni syypääksi yhteen jos toiseenkin, olen ampunut ihmisiä, sytyttänyt taloja palamaan, mutta se on aivan toista kuin petos ja pettäminen oman etunsa tähden… Jumala varjelkoon minua aina sellaisesta! Te olette nainen ettekä voi käsittää, mikä on pelastava isänmaan, ja sentähden teidän ei myöskään pidä tuomita… Mutta miksi te tuomitsitte? Tietäkää, että ruhtinas Radziwill ja ruotsalaiset tulevat pelastamaan maan, ja ken toisin ajattelee ja toisin toimii, se on syöksevä isänmaan perikatoon. Mutta nyt ei ole aikaa harkita sellaisia asioita, vaan nyt pitää lähteä matkalle. Muistakaa, että en ole petturi ja etten ole ikänä itseäni myynyt! Tietäkää, että olette syyttömästi minua halveksinut ja syyttömästi tuominnut minut kuoleman omaksi… Sen sanon teille nyt, ja sen minä vahvistan valallani, mutta lisään samalla: Suon teille anteeksi kaikesta sydämestäni, mutta suokaa tekin minulle!
Aleksandra-neiti käsitti nyt selvästi kaiken.
— Olette aivan oikeassa siinä, että olen tuominnut teidät syyttömästi, se on totta ja sen minä tunnustan suoraan — ja pyydän samalla anteeksi…
Oleńkan ääni alkoi väristä, ja hänen siniset silmänsä täyttyivät kyynelistä.
— Minä suon sinulle anteeksi! — huudahti Kmicic. — Minä suon sinulle anteeksi! Minä soisin oman kuolemanikin sinulle anteeksi!…
— Jumala askelianne ohjatkoon ja johtakoon teidät sille oikealle tielle, jolta olette eksynyt!
— Älä puhu mitään siitä! Älä puhu mitään siitä! — huusi Kmicic kuumeisesti, — niin ei sopu väliltämme riku. Olen eksynyt tai en, mutta älä puhu siitä! Seuratkoon kukin omantuntonsa ääntä, ja tuomitkoon sitten Jumala… Hyvä oli, että tulin tänne ja että en lähtenyt sanomatta hyvästi. Ojenna minulle kätesi hyvästiksi!… Huomenna en enää saa nähdä sinua, en ylihuomenna, en kokonaiseen kuukauteen, mahdollisesti en koskaan… Ah, Oleńka!… Oleńka! Emmekö ikänä enää saa nähdä toisiamme?…
Kyynelet alkoivat vieriä tytön silmistä poskille.
— Andrzej hyvä!… Hylätkää petturit… ehkä kaikki silloin…
— Hiljaa, hiljaa! — hoki Kmicic katkonaisella, äänellä. — Se on mahdotonta!… En voi… Paras on, kun et puhu siitä… Mieluummin minä nyt kuolisin… vähemmän olisi tuskia… Miksi piti kaiken tämän kohdata juuri meitä?!… Voi parhaiten!… viimeisen kerran… Kohdatkoon kuolema minut siellä kaukana… Miksi itket?… Älä itke, tulen mielettömäksi!…