— Se on siis tekosyy? — kysyi Kmicic. Ruhtinas käänsi tuolinsa ympäri, istuutui sille kahdareisin, laski käsivartensa sen selkämyställe ja vaikeni hetken aikaa ikäänkuin tuumien asiaa. Sitten hän alkoi:
— Kuulkaa, herra Kmicic! Jos me Radziwillit eläisimme Espanjassa, Ranskassa tai Ruotsissa, missä poika seuraa isäänsä valtaistuimella ja missä oikeus kuninkuuteen on Jumalalta itseltään, silloin me varmasti palvelisimme kuningastamme ja tyytyisimme korkeimpiin virkoihin, jotka kuuluisivat meille sekä syntyperämme että rikkautemme tähden. Mutta täällä, tässä maassa, jossa kuningas ei ole Jumalan, vaan aateliston valitsema, jossa kaikki on in liberis suffragiis [vapaassa valinnassa], me voimme tehdä itsellemme kysymyksen: miksi on Vaasa eikä Radziwill hallitseva?… Jos joku Vaasan suvusta onkin valtaistuimella, niin sellaiseen voi vielä tyytyä, sillä he ovat kuninkaallista sukuperää, mutta kuka takaa, ettei aateliston päähän pälkähdä istuttaa valtaistuimelle Vaasan jälkeen joku herra Harasimowicz, Simoharawicz tai suorastaan joku herra Tyhjänpantti… Hyi, kuka tietää, kuka vielä valitaan kuninkaaksi! Ja meidän, Radziwillien, jotka olemme saksalaisia valtioruhtinaita, täytyisi vanhan tavan mukaan polvistua suutelemaan herra Tyhjänpantin kättä… Hyi! Kaikkien sarvipäisten nimessä on aika tehdä loppu mokomasta! Katsokaa, miten on Saksassa laita! Kuinka moni itsenäinen ruhtinas sopisi sieltä maihin ja rikkauksiin nähden meille alistaarostaksi. Ja kuitenkin he hallitsevat ja kantavat kruunujaan ollen meistä edellä, vaikka heille paremmin sopisi kantaa meidän laahustimiamme. On aika tehdä tällaisesta loppu, arvoisa ritari, on aika toteuttaa isäni suunnitelmat!
Ruhtinas innostui, nousi ja alkoi astella pitkin huonetta.
— Tämä ei tule tapahtumaan ilman vaikeuksia ja vastuksia, — jatkoi hän, — sillä Olykan ja Nieswiezin Radziwillit eivät tahdo auttaa meitä. Tiedän ruhtinas Michalin kirjoittaneen serkulleni, että meidän pitäisi pikemmin ajatella jouhista pakkopaitaa kuin kuninkaan manttelia. Ajatelkoon itse sitä, katukoon, istukoon tuhkaan ja ruoskituttakoon selkäänsä. Koska hän kerran tyytyy kuninkaalliseen pöydänkattaja-arvonimeensä, niin leikatkoon hyveellisesti kukonpoikasia halki koko hyveellisen elämänsä aina hyveelliseen kuolemaansa saakka! Kyllä me tulemme toimeen ilman häntäkin emmekä laske kättämme, sillä nyt on paras aika toimia. Valtakunta joutuu hornan tuuttiin, sillä se on käynyt niin heikoksi, ettei pysty vastustamaan ketään. Joka puolelta viholliset kömpivät sen rajojen yli, kuin raja-aidat olisivat palaneet. Sellaista, mitä täällä on tapahtunut ruotsalaisille, ei ole vielä missään koko maailmassa sattunut! Me voimme kyllä veisata: Te Deum laudamus! [Sinua, Jumala, kiitämme] mutta se on joka tapauksessa jotakin kuulumatonta. Vihollinen hyökkää maahan, vihollinen, joka on tunnettu ryöstönhalustaan, eikä tapaa vastustusta, vaan päinvastoin kaikki rientävät hylkäämään entisen isäntänsä ja liittyvät uuteen, kaikki: magnaatit, aateliset, armeija, linnat, kaupungit… häpeämättä, kainostelematta, ilman kunniantuntoa… Historia ei tunne toista sellaista tapausta! Hyi, minkälaista roskaväkeä tässä maassa asuu!… Kuinka tällainen maa voisi jäädä hukkumatta? Ruotsalaisten armoon on luotettu, mutta kyllä tässä vielä saadaan tuta miltä niitten armo maistuu! Siellä Suur-Puolassa ruotsalaiset jo vääntävät musketeillaan aatelisilta sormet käsistä… Ja niin tulee käymään kaikkialla, sillä toisin ei voisikaan käydä, koska mokoman kansan täytyy hukkua, täytyy joutua naapuriensa orjaksi!…
Kmicic oli käynyt yhä kalpeammaksi, ja hänen täytyi koota kaikki voimansa voidakseen pidättää sisäistä raivoansa puhkeamasta esille. Mutta ruhtinas oli kokonaan omien ajatustensa vallassa ja oman kaunopuheisuutensa lumoissa ja jatkoi kiinnittämättä huomiotaan kuulijaan:
— Tässä maassa, hyvä mies, on sellainen tapa, että jos ken kuolinkamppailussaan makaa, niin omaiset kiskovat viime hetkessä pois päänaluksen kuolevan pään alta ja lopettavat siten hänen kärsimyksensä. Minä ja Vilnon vojevoda olemme päättäneet tehdä maalle tämän viimeisen palveluksen. Mutta joukko saaliinhimoisia naapureita vaanii perintöä, emmekä me voi ottaa haltuumme kaikkea, mutta osan otamme, pienimmän osan. Sukulaisina on meillä siihen oikeus. Jollei tämä vertaus miellyttäisi, käytän toista. Koko valtakunta on kuin suuri, punainen vaate, jota omakseen kiskovat ruotsalaiset, venäläiset, Chmielnicki, tataarit, vaaliruhtinas ja yleensä jokainen, joka sen liepeillä asuu. Vilnon vojevoda ja minä olemme päättäneet, että meidän tulee saada niin paljon siitä vaatteesta, että se riittää yhdeksi purppuraviitaksi. Sentähden me emme kiellä muita kiskomasta, mutta kiskomme itsekin. Pitäköön Chmielnicki Ukrainan, kiistelkööt ruotsalaiset ja brandenburgilaiset Preussista ja Suur-Puolasta, vieköön Rakóczy tai ken hyvänsä Vähän-Puolan, mutta Liettua on oleva Janusz Radziwillin ja tuleva sitten hänen tyttärensä kanssa minun omakseni!
Kmicic nousi nopeasti.
— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, tämän juuri halusin tietää.
— Lähdettekö?
— Lähden.