Ja hän riensi kaupungin halki majataloa kohti.
Soroka, joka oli jo kauan ollut Kmicicin palveluksessa ja tunsi tämän hyvin, huomasi heti, että nuorelle everstille oli tapahtunut jotakin tavatonta.
– Olkaa varuillanne! — kuiskasi hän miehille.
– Hukka perii sen, johon hänen vihansa nyt kohdistun!
Sotilaat seurasivat ääneti Kmiciciä, joka pikemmin juoksi kuin käveli huitoen käsillään ja mutisten tolkuttomia sanoja.
Sorokan korvaan osui katkonaisia sanoja: »Murhamiehiä, kerettiläisiä, pettureita… Konna ja petturi… Molemmat samanlaisia!»
Sitten Kmicic kaikesta päättäen alkoi muistella entisiä asetovereitaan, sillä hän mutisi sellaisia nimiä kuin: Kokosinski, Kulwiec, Ranicki, Rekuc… Muutaman kerran hän mainitsi myöskin Wolodyjowskin. Soroka kuunteli häntä kummastellen, kävi yhä alakuloisemmaksi ja ajatteli itsekseen:
— Tässä tulee kohta verta vuotamaan…
Sillävälin he olivat saapuneet majataloon. Kmicic sulkeutui heti huoneeseensa eikä antanut kokonaiseen tuntiin itsestään elonmerkkiä.
Sotilaat alkoivat sillä aikaa satuloida hevosiaan, vaikk'eivät olleet saaneet käskyä.