— Ihmeellistä! — puheli ruhtinas. — Jalorotuisimmatkin ratsut tulevat syksyllä ainakin jonkinverran takkuisiksi, mutta tämä on niin siloinen kuin juuri vedestä nostettu. Entä mihin suuntaan ajamme?
— Mieluummin metsään päin, jos teidän ylhäisyytenne sallii; sillä maantie on sielläpäin tasainen ja leveä, mutta kaupunkiin päin jos ajamme, niin vastaantulijat häiritsevät.
— Siis metsään päin!
— Kahden virstan matkalla koko ajan rivissä!… Teidän ylhäisyytenne, hellittäkää ohjakset… Kaksi miestä kummallekin puolelle… Minä ajan takana.
— Asentoon! — komensi ruhtinas. — Täyttä ravia! Mars!
Joukkue läksi tuulen nopeudella. Pölypilvi peitti ratsastajat ruhtinaan palvelijain ja tallirenkien näkyvistä, jotka uteliaina olivat kokoontuneet portille katsomaan koeajoa. Pian olivat tottuneet ratsut juosseet virstan ilman että ruhtinaan ratsastama hevonen oli rikkonut riviä, vaikk'ei hän edes koskenut ohjaksiin. Toisella virstalla Kmicic yht'äkkiä kääntyi ympäri ja nähtyään takanaan vain pölypilven huusi hurjalla äänellä:
— Ottakaa hänet kiinni!
Samassa Bilous ja jättiläiskasvuinen Zawratynski tarttuivat ruhtinaan käsivarsiin sellaisella voimalla, että hänen jäsenensä rusahtelivat, ja pitäen häntä rautaisissa kourissaan kannustivat hevosensa yhä hurjempaan vauhtiin.
Ruhtinaan ratsu pysyi koko ajan rivissä. Hämmästys, säikähdys ja huumaava vauhti veivät ruhtinaalta ensihädässä puhekyvyn. Hän yritti muutaman kerran irtautua, mutta turhaan. Siitä olivat hänen käsivartensa vain vääntyä sijoiltaan.
— Mitä tämä on, roistot!… Ettekö tiedä kuka minä olen!… — huusi ruhtinas vihdoin.