Soroka kääntyi nyt sepän ja tämän sällien puoleen, jotka olivat hämmästyneinä töllistelleet, mitä pajan edustalla tapahtui, ja huusi:
— Vettä!
Sepät juoksivat kaivolle, ja Soroka kävi polvilleen Andrzejn viereen, joka makasi liikkumattomana. Kmicicin kasvot olivat ruudinsavun mustaamat ja veren pirskottamat, silmät suljetut, kulmakarvat, silmäripset ja viikset vasemmalla puolella päätä palaneet. Vääpeli Soroka alkoi hellävaroen tunnustella sormillaan haavoittuneen päätä, tunnusteli kauan ja varovasti ja murahti vihdoin:
— Pääkallo on ehjä…
Mutta Kmicic ei osoittanut elon merkkiä, ja verta vuoti kovasti hänen kasvoistaan. Sillävälin olivat sepät tuoneet sangollisen vettä ja riepuja. Soroka alkoi pestä varovasti Kmicicin kasvoja.
Vihdoin tuli hyytyneen veren alta esiin suuri haava. Kuula oli viiltänyt syvästi vasenta poskea ja katkaissut korvan nipukan. Soroka alkoi tutkia, oliko poskiluu eheä.
Pian hän tuli vakuutetuksi, että se oli eheä, ja hänen rinnastaan kohosi syvä helpotuksen huokaus. Samassa alkoi Kmicic kylmän veden ja kivun vaikutuksesta osoittaa elonmerkkejä; kasvot alkoivat värähtää, rinta kohosi.
— Hän elää!… Vaara on ohi! — huusi Soroka iloisesti.
Ja kyynel vierähti vääpelin ryövärimäisille kasvoille.
Silloin ilmaantui maantien käänteeseen Bilous, yksi niistä kolmesta soturista, jotka olivat lähteneet ajamaan ruhtinasta takaa.