VIIDES LUKU.
Saman päivän illalla herra Kmicic saapui Wodoktyyn, mukanaan muutama sata miestä, jotka hän aikoi lähettää suurhetmanille Kiejdanyyn. Hän oli tullut huomaamaan, että niin pieni kaupunki kuin Upita oli sopimaton majoituspaikaksi suuremmalle joukolle sotilaita, jotka olivat hurjia ja pelkäsivät ainoastaan päällikköään. Tarvitsi vain vilkaista herra Kmicicin vapaaehtoisiin tullakseen vakuutetuksi, että huonompaa väkeä oli vaikea löytää koko valtakunnasta. Mutta Kmicic ei olisi voinut parempaa saadakaan, sillä suurhetmanin kärsittyä tappion oli vihollinen vallannut koko maan, ja vakituisten liettualaisten joukkojen jäännökset olivat vetäytyneet joksikin aikaa Birźeen ja Kiejdanyyn järjestäytyäkseen siellä uudelleen. Aatelisista rohkeimmat olivat kuninkaan kiertokirjeen kutsusta lähteneet Grodnoon, joka oli määrätty yleiseksi varustuspaikaksi. Mutta, ikävä kyllä, oli vain vähäisen sellaisia, jotka noudattivat kiertokirjeen määräystä, ja ne, jotka seurasivat velvollisuutensa ääntä, läksivät niin hitaasti liikkeelle, ettei ollut ketään vihollista vastustamassa, lukuunottamatta herra Kmiciciä, jota innostuttivat enemmän sotaseikkailut kuin isänmaanrakkaus. On näin ollen ymmärrettävää, että vakituisten joukkojen ja aatelisten puutteessa hän haali kokoon sellaista väkeä kuin sai: joko sellaisia, joille velvollisuus astua hetmanin lippujen alle ei merkinnyt mitään, tai sellaisia, joilla ei ollut mitään menetettävää. Täten liittyi häneen kodittomia tyhjäntoimittajia, miehiä alimmista kansankerroksista, sotaväestä paennutta palvelusväkeä ja erilaisia rikoksentekijöitä. Nämä toivoivat turvaa lipun suojassa, mutta myöskin sotasaalista. Kmicicin rautaisissa kourissa he muuttuivat rohkeiksi sotureiksi, rohkeiksi ihan mielettömyyteen saakka, ja jos itse Kmicic olisi ollut lainkuuliainen kansalainen, olisi hän voinut tehdä valtakunnalle suuria palveluksia. Mutta Kmicic oli omavaltainen soturi, jonka veri poltti alati kuin tuli. Sitäpaitsi, mistäpä hän olisi ottanut muonavarat, aseet ja hevoset, kun hän vapaaehtoisena ei saanut minkäänlaista kannatusta valtakunnan rahastosta? Sentähden hän otti väkivallalla, usein viholliselta, useinpa myös omilta maanmiehiltä. Mutta vastustusta hän ei sietänyt, ja vähimmästäkin sellaisesta hän rankaisi ankarasti.
Alituisissa taisteluissa ja hyökkäyksissä hän oli villiintynyt ja tottunut verenvuodatukseen siinä määrin, että tuskin mikään saattoi liikuttaa hänen luonnostaan hyvää sydäntään. Hän piti sellaisista miehistä, jotka olivat valmiita kaikkeen eivätkä säikkyneet mitään. Pian hänen nimensä sai pahaa ennustavan kaiun. Pienemmät vihollisjoukot eivät uskaltaneet ulos kaupungista eikä leireistä seuduilla, missä tämä partiosoturi liikkui. Mutta myöskin paikkakuntain sodasta kärsineet omat asukkaat pelkäsivät häntä melkein kuin vihollista. Etenkin silloin, kun joukkoja ei johtanut Kmicic itse, vaan joku hänen upseereistaan, kuten Kokosinski, Uhlik, Kulwiec, Zend tai villi ja verenhimoinen, joskin jalosukuinen Ranicki. Silloin saattoi täydellä syyllä kysyä: ovatko he puolustajia vai hyökkääjiä? Toisinaan Kmicic, millä tuulella sattui olemaan, rankaisi omia miehiäänkin armottomasti, mutta tavallisesti hän asettui heidän puolelleen välittämättä oikeudesta, kyynelistä ja ihmishengistä.
Sellainen oli Kmicicin sotajoukko.
Nyt hän toi roskajoukkonsa pois Upitasta lähettääkseen sen Kiejdanyyn. Kun joukko pysähtyi Wodoktyn edustalle, ja Aleksandra-neiti huomasi sen ikkunasta, niin hän ihan säikähti; sellaiselta rosvojoukko näytti. Jokainen oli puettu eri tavalla: millä oli viholliselta anastettu kypärä päässä, millä kasakkalakki, hattu tai muu reuhka, toisilla oli yllä haalistunut samettinuttu, toisilla turkki, ja aseina oli pyssyjä, keihäitä, kirveitä. Hevoset olivat laihoja, pörröisiä, ja valjaat kenellä puolalaiset, kenellä venäläiset tai turkkilaiset. Oleńka rauhoittui vasta sitten, kun herra Andrzej, reippaana ja iloisena kuten aina, hyökkäsi huoneeseen ja tulisesti suuteli hänen käsiään.
Oleńka oli päättänyt ottaa hänet vastaan kylmästi ja ankarasti, mutta hän ei voinut voittaa sitä iloa, minkä soturin tulo aiheutti. Muuten lienee tässä ollut naisen kavaluuttakin mukana, sillä täytyihän Oleńkan kertoa Andrzejlle ajaneensa hänen toverinsa pellolle, jota varten hänen tuli saada soturi puolelleen. Sitäpaitsi tulija tervehti niin vilpittömällä rakkaudella, että paha mieli suli kuin lumi auringon paahteessa.
»Hän rakastaa minua… epäilemättä», — ajatteli Oleńka. Mutta Andrzej sanoi:
— Minun oli siellä niin ikävä, että olin polttaa koko Upitan päästäkseni mitä pikimmin luoksesi. Senkin upitalaiset!
— Olin jo rauhaton ja pelkäsin, että siellä on syntynyt tuima taistelu.
Jumalan kiitos, että tulitte!
— Taistelu? Sotilaat iskivät vain vähäisen kaupunkilaisten suonta…