— Jumalan kiitos!… Tahtoisin, että kaikki paikkakuntalaiset pitäisivät teitä oikeudenmukaisena miehenä. Mutta miten siellä kävi?
Kmicic joi viiniä, hengähti ja alkoi:
— Minun täytyy kertoa alusta alkaen. Näin tapahtui: kaupunkilaiset vaativat muonitusvaltakirjaa suurhetmanilta tai valtiovarainhoitajalta. »Te», sanoivat he sotilaille, »olette vapaaehtoisia ettekä voi vaatia mitään. Asunnon annamme teille armosta, mutta muonaa vasta sitten, kun saamme varmuuden siitä, että se maksetaan.»
— Olivatko he oikeassa vai eivätkö?
— Lain mukaan he olivat oikeassa, mutta sotilailla oli sapelit, ja kuten ennenkin oli nytkin oikeassa se, jolla sapeli oli. Ja sotilaat sanoivat: »Kyllä me kohta kirjoitamme teille valtakirjat selkänahkaanne!» Alkoi tappelu. Pormestari ja kaupunkilaiset sulkeutuivat eräälle kadulle, ja minun mieheni hyökkäsivät, paukauksia vaihdettiin. Sotilaat sytyttivät peloitukseksi kaksi vajaa tuleen ja muutamia porvareita jo rauhoittivat…
— Mitenkä rauhoittivat?
— Joka saa sapelista pääkalloonsa, se vasten tahtoaankin rauhoittuu.
— Hyvä Jumala, sehän on murhaa!
— Juuri silloin minä saavuin perille. Sotilaat tulivat heti luokseni valittamaan kurjuutta, jota saivat syyttömästi kärsiä. »Vatsa on tyhjä», sanoivat, »mitä tehdä?» Käskin pormestarin tulla luokseni. Hän mietti kauan, mutta saapui vihdoin kolmen miehen kanssa, ja he alkoivat heti itkeä: »Ei niillä valtakirjoilla olisi niin väliä ollut, mutta miksi meitä tapetaan, miksi poltetaan kaupunkia? Me olisimme antaneet heille hyvällä sekä ruokaa että juomaa, mutta he vaativat lihaa, hunajaa ja muita herkkuja, ja me olemme itse köyhiä eikä ole meillä sellaisia. Aiomme hakea turvaa oikeudelta, jolloin teidän armonne vastatkoon sotilaistaan.»
— Jumala teitä palkitkoon, jos menettelitte oikeuden mukaisesti! — huudahti Oleńka.