— Jos menettelin?…
Herra Andrzej vinkuroi kuin koulupoika, joka on joutunut kiinni vilpistä, ja alkoi sivellä otsaansa.
— Kuningattareni!… Aarteeni! — alkoi hän vihdoin valittavalla äänellä. — Älä vain suutu minulle…
— Mitä nyt taas olette tehnyt? — kysyi Oleńka rauhattomasti.
— Käskin antaa pormestarille ja hänen kolmelle neuvosmiehelleen sata paria raippoja! — päästi herra Andrzej kuin yhdellä henkäyksellä.
Oleńka ei vastannut mitään. Hän kiersi kätensä polviensa ympäri, painoi päänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa.
— Lyö pääni poikki! — huudahti Kmicic, — kunhan et vain suutu… En ole vielä tunnustanut kaikkea…
— Ettekö vielä kaikkea? — huokasi Oleńka.
— Sitten he lähettivät Poniewieźiin apua hakemaan. Saapui sata hölmöä solttua ja muutamia upseereita. Soltuille me annoimme heti matkapassin, mutta upseereita — älkää Herran tähden vain suuttuko — upseereita käskin ajamaan alastomina pitkin lunta, kuten kerran herra Tumgratia Orszassa…
Neiti Billewicz nosti päänsä; hänen ankarat silmänsä säihkyivät, ja hänen kasvoilleen nousi puna.