— Teillä ei ole häpyä eikä omaatuntoa! — sanoi hän.
Kmicic katsoi häneen ihmetellen, oli hetken vaiti ja kysyi sitten toisenlaisella äänellä:
— Puhutko tosissasi vaiko muuten vain?
— Tosissani! Sellainen teko sopii pakanalle, vaan ei ritarille!… Tahtoisin suojella mainettanne, mutta nyt minua hävettää se, että tuskin olette saapunut, kun jo kaikki paikkakuntalaiset osoittavat teihin kuin rosvoon!
— Mitä minä teidän paikkakuntalaisistanne! Yksi rakki vartioi kymmentä tupaa, ja sittenkin on sillä vähän työtä.
— Mutta yhdelläkään näistä tupalaisista ei ole häpeän tahraa nimessään.
Yhtäkään ei ole oikeudessa tuomittu, paitsi teitä!
— Oh, älä sure sitä! Meidän valtakunnassamme on herra kukin, jolla on miekka ja miehiä. Mitä he minulle mahtavat? Miksi heitä pelkäisin?
— Jollette pelkää ketään, niin tietäkää, että minä pelkään Jumalan vihaa… ja ihmisten kyyneleitä minä pelkään ja vääryyttä. Mutta häpeätä en tahdo jakaa kenenkään kanssa! Vaikka olenkin heikko tyttö, niin rakastan nimeni kunniaa enemmän kuin moni muu, joka sanoo olevansa jalosukuinen ritari.
— Kautta Jumalani, älä uhkaa minua rukkasilla, sillä et tunne minua vielä!
— Oh, isoisäni varmaan ei myöskään teitä tuntenut!