Kmicicin silmät alkoivat säihkyä, mutta Oleńkassa alkoi Billewiczien veri kiehua.
— Uhatkaa minua vain! — sanoi tyttö rohkeasti, — minä en pelkää, vaikka olenkin yksin ja teillä on koko komppania roistoja käskettävänänne! Oikeus on minun turvani!… Luuletteko, etten tiedä teidän Lubiczissa ampuneen maaliin Billewiczien muotokuviin ja viettäneen palvelustyttöjen kanssa irstasta elämää?… Ette tunne minua, jos luulette minun nöyrästi taipuvan. Vaadin teiltä kunniallisuutta, eikä sitä voi mikään testamentti estää… Päinvastoin, isoisäni tahto oli, että minusta tulisi rehellisen miehen vaimo.
Kmicic häpesi nähtävästi tapahtumia Lubiczissa, koska hän painoi päänsä alas ja kysyi hiljaisella äänellä:
— Kuka on puhunut sinulle siitä maaliinampumisesta?
— Koko paikkakunta siitä puhuu.
— Kyllä minä vielä näytän niille sarkatakeille, — virkkoi Kmicic synkästi. — Mutta se tapahtui kaikki humalassa… ja silloin soturit eivät kysy mitä saa tehdä, mitä ei. Ja mitä palvelustyttöihin tulee, niin en minä ainakaan niitä sisälle tuonut.
— Tiedän, että ne häpeämättömät roistot houkuttelivat…
— He eivät ole roistoja, vaan minun upseereitani…
- Mutta minä ajoin nuo teidän upseerinne talostani ulos!
Oleńka odotti vihan purkausta, mutta ihmeekseen hän huomasi, että upseerien ulosajo ei herättänyt pahaa verta, vaan päinvastoin iloa.