— Minäkö kieltäytyisin sinusta? — kysyi Kmicic hämmästyneenä.
— Niin; jollette sanoin, niin ainakin töin… jollette te minusta, niin minä teistä… Minä en ikänä mene naimisiin miehen kanssa, jolla on ihmisten kyyneleitä ja verta omallatunnollaan, ja jota sormella osoittaen sanotaan rosvoksi ja petturiksi!
— Petturiksi? Älä saata minua tekemään jotakin, jota voisin katua. Lyököön salama minut heti kuoliaaksi, nylkeköön piru minut, jos olen petturi, minä, joka olen puolustanut isänmaata silloin, kun kaikki muut ovat laskeneet kätensä!
— Te olette puolustavinanne, mutta teette kuin vihollinen: hävitätte sitä, rääkkäätte kansalaisia, rikotte sekä Jumalaa että ihmisiä vastaan. Ei! Vaikka sydämeni särkyisi, niin en huoli sellaisesta miehestä!
— Älä puhu noin, muuten tulen hulluksi! Kaikkien pyhimysten nimessä, jollet suostu hyvällä, niin minä otan sinut kuitenkin, vaikka kaikki nuo aateliset, vaikka Radziwillit, vaikkapa itse kuningas ja kaikki paholaiset sarvineen puolustaisivat sinua minua vastaan, vaikka minun täytyisi myydä sieluni pirulle…
— Älkää kutsuko pahoja henkiä, sillä ne voisivat kuulla! — huudahti
Oleńka tehden käsillään suojelevia liikkeitä.
— Mitä minulta vaadit?
— Kunniallisuutta!
Molemmat vaikenivat, ja hiljaisuus seurasi. Kuului vain herra Andrzejn raskas hengitys. Oleńkan viimeiset sanat olivat kuitenkin puhkaisseet sen panssarin, joka ympäröi hänen omaatuntoaan. Hän tunsi nöyryytystä, eikä tiennyt mitä sanoa, miten puolustautua. Hän alkoi kiivain askelin kulkea edestakaisin huoneessa Oleńkan istuessa liikkumattomana. Heidän yllään riippui eripuraisuuden ja vihan pilvi. Heidän oli kiusallista olla nyt kahden kesken, ja pitkä vaitiolo alkoi tuntua yhä sietämättömämmältä.
— Hyvästi! — sanoi Kmicic äkkiä.