— Lähtekää nyt. Kyllä Jumala sovittaa välimme. Sydämessäni ei ole vihaa… vaan tuskaa…
Kuu kumotti jo korkealla yli valkoisten kenttien, kun herra Andrzej ajoi joukkonsa etunenässä Lubicziin. Hänen joukkonsa kiemurteli kuin käärme leveätä tietä pitkin. He ajoivat ensin Wolmontowiczeen, mutta sieltä jäätyneitten soitten yli oikotietä pitkin.
Vääpeli Soroka lähestyi herra Andrzejta ja kysyi:
— Herra ratsumestari, mihin me majoitumme Lubiczissa?
— Pois tieltä! — vastasi Kmicic ja ajoi edelle sanomatta kenellekään mitään. Hänen sydämessään kamppailivat suru ja viha; toisinaan hän tunsi suuttumusta omaa itseään kohtaan. Tämä oli ensimmäinen yö hänen elämässään, jolloin hän teki tiliä omantuntonsa kanssa, ja tämä painosti häntä kovemmin kuin raskain haarniska. Maine tahrattuna hän oli saapunut näille maille, ja mitä hän oli tehnyt korjatakseen sitä? Jo ensimmäisenä päivänä hän oli antanut ammuskella ja viettää irstasta elämää Lubiczissa. Sitten: sotilaat olivat tehneet vääryyttä Vielä pahempaa: hän oli hyökännyt Poniewieźin viranomaisten kimppuun, kaatanut miehet, ajanut upseereita alastomina pakkasessa… Häntä vastaan tullaan tästä nostamaan oikeusjuttu, ja hän häviää. Eikä hän voi nyt, kuten ennen, haalia kokoon asestettua roskajoukkoa ja nauraa korkealle oikeudelle, sillä hän aikoo naida, asettua Wodoktyyn asumaan ja ottaa vastaan viran vakituisessa armeijassa. Ja vaikkapa hän välttäisikin tuomion, niin kaikki nämä ilkityöt, jotka eivät ole arvokkaalle soturille sopivia, tuottaisivat hänelle kuitenkin rangaistuksen. Ehkä pahat työt voitaisiinkin sovittaa, mutta muisto niistä tulisi kuitenkin elämään ihmisten mielissä, hänen omassatunnossaan ja Oleńkan sydämessä…
Hän muisteli, ettei Oleńka ollut kuitenkaan ajanut häntä luotaan, vaan olipa tytön silmistä saattanut lukea anteeksiantamusta, ja Oleńka oli hänestä hyvä kuin enkeli. Hänen teki silloin mielensä kääntyä ympäri, ajaa minkä hevosesta lähtee, heittäytyä Oleńkan jalkain juureen, pyytää anteeksi ja suudella niitä suloisia silmiä, joitten kyynelet olivat tänään hänenkin kasvojaan kostuttaneet.
Eipä puuttunut paljoa, ettei hän purskahtanut itkemään, ja hän tunsi, ettei ollut eläessään rakastanut ketään niin kovasti kuin tuota tyttöä. »Vannon kautta Pyhän Neitsyen», — ajatteli hän, — »että teen kaikki, mitä hän tahtoo. Minä annan kumppaneilleni runsaat lahjat ja lähetän heidät sitten maailman ääriin, sillä totta on, että he johdattavat minut pahaan.» Juolahtipa miehen mieleen, että Lubiczissa hän varmaan tapaa heidät humalassa tai rehkimässä tyttöjen kanssa, ja hänet valtasi sellainen viha, että hän olisi hakannut maahan omat soturinsakin.
— Kyllä minä heille näytän! — mutisi hän. — Vielä eivät ole minua tällaisena nähneet…
Ja hän kannusti hevostaan vimmatusti ja kiskoi ohjaksista. Soroka, joka äkkäsi sen, huomautti sotilaille:
— Nyt on ratsumestari ärjyllä päällä. Jumala varjelkoon joutumasta hänen kynsiinsä!