Hän astui ruokasaliin. Suurella pöydällä paloi savuava talikynttilä levittäen ympärilleen punertavaa hohdetta. Ilma, joka tulvahti avatusta ovesta, sai kynttilän liekin lepattamaan, niin ettei herra Andrzej ensinnä nähnyt mitään. Vasta kun lepatus oli laannut, huomasi hän seinän vieressä jonon makaavia ihmisiä.
— Ovatko he juoneet itsensä kuoliaiksi, vai mitä? — mutisi hän rauhattomasti.
Hän astui lähimmän makaavan luo. Kasvoja hän ei voinut nähdä, ne olivat varjossa, mutta valkoisesta vyöstä ja valkoisesta tshekanikan kotelosta hän tunsi, että se oli herra Uhlik, ja alkoi kursailematta potkia häntä jalallaan.
— Ylös, naudat! Ylös!…
Mutta herra Uhlik makasi liikkumatta, kädet kylkiä pitkin, ja yhtä liikkumatta olivat muutkin. Kukaan ei haukotellut, ei ojennellut, ei herännyt, ei huutanut. Herra Kmicic pani merkille, että kaikki makasivat selällään samassa asennossa, ja kauhea aavistus juolahti hänen mieleensä.
Hän syöksyi pöydän luo, otti vapisevin käsin talikynttilän ja valaisi sillä makaavien kasvoja.
Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, sillä näky oli kerrassaan hirvittävä… Uhlikin saattoi tuntea vain valkoisesta vyöstään, sillä kasvot ja pää olivat yhtenä muodottomana, verisenä massana ilman silmiä, nenää ja suuta; pitkät viikset vain pistivät esiin tästä hirvittävästä läjästä. Herra Kmicic valaisi seuraavia… Toisena rivissä makasi Zend hampaat purtuina yhteen ja silmät, joissa vieläkin kuvastui kuoleman kammo, pullistuneina ulos kuopistaan. Kolmannen, Ranickin, silmät olivat ummessa, ja kasvot täynnä valkoisia, punaisia ja mustia täpliä. Herra Kmicic valaisi edelleen… Neljäntenä oli herra Kokosinski, rakkain Kmicicin kumppaneista, sillä olivathan he vanhoja naapureita. Hän näytti nukkuvan rauhallisesti, mutta kaulassa oli ammottava haava. Viidentenä virui jättiläiskasvuinen Kulwiec-Hippocentaurus, nuttu rinnan kohdalta avattuna ja pää muodottomaksi ruhjottuna. Herra Kmicic vei kynttilän kunkin kasvoille, ja kun hän vihdoin katseli kuudetta, Rekucia, näytti hänestä kuin onnettoman silmäluomet olisivat hiukan liikahtaneet.
Hän laski talikynttilän lattialle ja ravisti haavoitettua hiukan.
— Rekuc, Rekuc! — huusi hän. — Se olen minä, Kmicic!…
Haavoittuneen kasvot alkoivat liikkua, silmät ja huulet avautuivat, mutta sulkeutuivat kohta jälleen.