— Se olen minä! — toisti Kmicic. Rekucin silmät avautuivat nyt kokonaan. Hän tunsi ystävänsä ja voihki hiljaa:
— Jendrus!… Pappia!…
— Kuka on murhannut teidät?! — huusi Kmicic tarttuen tukkaansa.
— Bu-try-mit… — voihki Rekuc tuskin kuuluvasti.
Sitten hän ojensi itseään, jäykistyi, silmät sammuivat — ja hän oli kuollut.
Kmicic meni ääneti pöydän luo, laski sille kynttilän, istuutui tuolille ja alkoi käsillään hieroa kasvojaan kuin herännyt, joka ei vielä itsekään tiedä, onko hän valveilla vai näkeekö unta.
Sitten hän katsoi taas ruumiita, jotka makasivat lattialla hämärässä. Kylmä hiki pusertui hänen otsalleen, hiukset nousivat pystyyn, ja hän huusi yht'äkkiä niin julmasti, että ikkunaruudut helisivät kehyksissään:
— Tänne! Miehet! Tänne!
Väentuvassa nukkuvat sotilaat kuulivat huudon ja karkasivat saliin.
Kmicic osoitti ruumiita seinän vieressä.
— Murhatut! Murhatut! — sanoi hän käheällä äänellä.