Sen kuultuaan tulija otti lakin päästään, viskasi sen lattialle ja sanoi kumartuen:
— Minä olen Andrzej Kmicic. Aleksandra-neidin katse lensi salamana Kmicicin kasvojen yli ja painui taas alas. Neiti oli kuitenkin ennättänyt nähdä kellertävän, päälaelta puhtaaksi ajetun pään, kasvojen tumman värin, vilkkaat, harmaat silmät, tummat viikset ja nuorekkaat, kotkamaiset, mutta iloiset ritarin kasvot.
Tulija nosti vasemman kätensä kupeelleen, kiersi oikealla viiksiään ja virkkoi:
— Lubiczissa en ole vielä käynyt, sillä lintuna riensin tänne kumartumaan neidin jalkain juureen. Tuuli minut suoraa päätä tänne lennätti ja, Jumala suokoon, onnelliseen aikaan.
— Oletteko saanut ilmoituksen isoisäni, everstin, kuolemasta? — kysyi neiti Billewicz.
— En ole saanut, mutta myöhemmin kuulin siitä muutamilta talonpojilta, jotka saapuivat luokseni näiltä seuduilta, ja minä itkin katkerasti. Hän oli isävainajani vilpitön ystävä, melkeinpä veli. Varmaankin neiti tietää, että neljä vuotta sitten hän matkusti luoksemme aina Orszaan saakka. Silloin hän lupasi kätenne minulle ja näytti muotokuvaa, josta olen öisin uneksinut. Olisin saapunuttanne aikaisemmin, mutta sota on ankara isäntä, joka sitoo avioliittoja vain kuoleman ja ihmisten kesken.
Aleksandra-neiti hämmentyi jonkin verran tästä rohkeasta puheesta ja virkkoi kääntääkseen keskustelun toisaalle:
— Ette ole siis vielä nähnyt Lubiczianne?
— Siihen on kyllä aikaa. Ensin virka ja isoisävainajamme kallis lahja, jonka halusin nähdä mitä pikimmin. Mutta neitiseni on kääntynyt niin tulesta poispäin, etten ole vielä voinut kasvojanne nähdä. Kääntykäähän nyt ympäri. Kas noin!
Näin sanoen rohkea soturi tarttui odottamatta Oleńkan [Oleńka on tutunomainen muoto Aleksandra-nimestä] käsivarteen ja käänsi hänet tuleen päin. Neiti hämmästyi vieläkin enemmän ja luotuaan alas pitkät silmäripsensä seisoi siinä liikkumatta, ikäänkuin omaa kauneuttaan häveten. Vihdoin Kmicic päästi hänet ja löi kädellään reiteensä.