— Kautta Jumalani, harvinaisuus! Sata messua toimitan hyväntekijälleni sielun autuudeksi siitä, että hän teidät minulle testamenttasi! Entä milloin häät?
— Ei vielä kiirettä, en ole vielä teidän, — vastasi Oleńka.
— Mutta kohta olette, vaikka minun täytyisi tämä talo polttaa poroksi! Olen luullut, että muotokuvassa olisitte kauniimpi kuin todellisuudessa, mutta nyt huomaan, että taiteilija onkin tähdännyt korkeammalle kuin mitä voimat ovat riittäneet. Sata paria raippoja hänelle ja heti aitaa maalaamaan, koska on ruvennut töhrimällä pilaamaan jotakin niin kaunista, että silmät sokenevat. Suloinen lahja, josta kannattaa komeilla!
— Oikeassa oli isoisäni sanoessaan teitä kiivaaksi.
— Me olemme siellä Smolenskin puolessa toista maata kuin mitä teidän samogitialaisenne täällä Yks, kaks, ja kaikki on oleva niinkuin me sanomme, muuten hukka periköön!
Oleńka hymyili ja katsoi jo rohkeammin vieraaseen sanoen:
— Siellä teillä mahtaa asua tataareja.
— Yhdentekevä! Mutta te olette minun sekä vanhempain tahdosta että sydämen halusta.
— Sydämen halusta? Sitä en vielä tiedä.
— Jollette ole, isken puukolla reiteeni!