— Nyt te laskette leikkiä… Mutta me olemme yhä väentuvassa. Pyydän sisälle. Pitkän matkan jälkeen maistuu kai illallinen. Olkaa hyvä.
Samassa Oleńka kääntyi neiti Kulwiecin puoleen.
— Kyllä kai täti tulee kanssamme?
— Täti? — kysyi nuori lipunkantaja. — Mikä täti?
— Minun neiti Kulwiecini.
— Siinä tapauksessa hän on minunkin! — virkkoi Kmicic ja kumartui suutelemaan vanhan neidin kättä. — Mutta totta totisesti, minun lippukunnassani on kalpaveli nimeltä Kulwiec-Hippocentaurus. Onko hän sukulaisia?
— Sukulaisia on, — vastasi vanha neiti kumartaen.
— Potra poika, mutta vinha kuin minäkin, — lisäsi Kmicic.
Erään pojan valaistessa tietä astuttiin eteiseen, jossa herra Andrzej viskasi turkin yltään, ja sieltä edemmäksi vierashuoneisiin.
Heti kun he olivat poistuneet, kehrääjättäret riensivät yhteen ja alkoivat kilvan kertoa vaikutelmiaan ja huomioitaan. Nuori mies oli miellyttänyt heitä kovasti, eivätkä he löytäneet sanoja kylliksi häntä ylistääkseen.