Wodoktyssa heräsi Aleksandra-neiti siihen, että joku koputti hiljaa oveen.
— Oleńka! Nouse! — sanoi neiti Franciszka Kulwiec.
— Tule sisälle, täti! Mitä on tapahtunut?
— Wolmontowicze palaa! Kuuluu laukauksia ihan tänne saakka! Siellä taistellaan! Jumala, ole meille armollinen!
Oleńkalta pääsi kauhun huudahdus. Hän hyppäsi vuoteestaan ja alkoi pukeutua kiireisesti. Hänen ruumiinsa vapisi kuin kuumeessa. Hän yksin aavisti heti, mikä vihollinen oli hyökännyt onnettomien Butrymien kimppuun.
Hetkisen kuluttua tulivat unesta säikähtyneet tytöt itkien sisään. Oleńka polvistui pyhimyksen kuvan eteen, ja muut seurasivat hänen esimerkkiään. Kaikki alkoivat lukea rukousta kuolevain puolesta.
He olivat ehtineet tuskin puoliväliin rukousta, kun eteisen ovelta kuului kovaa kolkutusta. Tytöt hypähtivät pystyyn, ja pelokas huudahdus nousi heidän rinnoistaan.
— Älkää avatko! Älkää avatko!
Kolkutus kuului kahta kovemmin, ja saattoi jo odottaa, että ovi tuossa tuokiossa romahtaa sisään. Ajopoika Kostek syöksyi huoneeseen keskelle tyttöjen parvea.
— Armollinen neiti! — huusi hän. — Joku kolkuttaa oveen! Avaanko?