— Onko hän yksin?
— Yksin on.
— Mene avaamaan!
Poika riensi ulos. Oleńka otti kynttilän ja meni ruokasaliin. Neiti
Kulwiec ja tytöt seurasivat häntä.
Hän oli tuskin ennättänyt laskea kynttilän pöydälle, kun eteisestä kuului aseitten kalinaa, ovi narahti, ja naisten eteen ilmaantui herra Kmicic kauhean näköisenä, verisenä, savun mustaamana, huohottaen ja silmissä mieletön ilme.
— Hevoseni kaatui metsässä!… — huusi hän. — He ajavat minua takaa!…
Aleksandra-neiti katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi:
— Oletteko polttaneet Wolmontowiczen?
— Olemme!…
Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta ulkoa kuului samassa huutoa ja kavioiden kapsetta, mikä lähestyi nopeasti.