— Paholaiset tulevat ottamaan sieluani!… Hyvä on! — huusi Kmicic kuin pyörryksissä.
Aleksandra-neiti kääntyi tyttöjen puoleen sanoen:
— Jos kysytään, niin sanokaa, ettei täällä ole ketään. Menkää nyt tupaan!
Sitten hän kääntyi Kmiciciin päin ja sanoi osoittaen viereistä huonetta:
— Menkää tuonne!
Ja melkein väkisin Oleńka työnsi hänet ulos avatusta ovesta, jonka hän heti sulki.
Sillävälin oli koko piha täyttynyt asestetuista miehistä, ja kohta senjälkeen astuivat Butrymit, Gosciewiczit, Domaszewiczit ynnä muut taloon. Huomattuaan emännän he pysähtyivät ruokasaliin. Oleńka, seisoen kynttilä kädessä, sulki heiltä tien muihin huoneisiin.
— Mitä on tekeillä? Mitä asiaa? — sanoi hän silmäänsä räpäyttämättä hurjien katseitten ja paljastettujen miekkojen edessä.
— Kmicic on sytyttänyt Wolmontowiczen tuleen! — huusivat tulijat kuorossa. — Hän on surmannut miehiä, naisia, lapsia!…
— Me olemme tappaneet hänen kumppaninsa! — kuului Jozwa Butrymin ääni.
— Nyt tahdomme hänen päänsä!…