Kuului taas aseitten kalinaa ja nopeita askelia. Takaa-ajajat syöksyivät ulos ja nousivat hevosten selkään. Osa heistä tarkasti tallin, navetan ja vajat — sitten alkoivat huudot hävitä metsään päin.
Aleksandra-neiti odotti, kunnes kaikkialla oli taas hiljaista. Sitten hän koputti kuumeisesti sen huoneen oveen, jonka taakse oli piilottanut Kmicicin.
— Täällä ei ole ketään! Tulkaa!
Herra Kmicic hoiperteli huoneesta kuin humalainen.
— Oleńka… — alkoi hän.
Oleńka ravisti hajalla olevaa tukkaansa, joka peitti viittana hänen olkapäänsä.
— En tahdo nähdä teitä silmieni edessä! Ottakaa hevonen ja ajakaa matkoihinne!
— Oleńka!… — voihki Kmicic ojentaen kätensä.
— Teidän kätenne ovat veriset kuin Kainin kädet! — huusi Oleńka peräytyen, ikäänkuin hän olisi nähnyt käärmeen. — Pois! Iäksi!