Harmaa aamu valkeni ja valaisi Wolmontowiczen raunioita, kyteviä rakennusrykelmiä ja palaneita tai miekoilla silvotuita ihmisten ja hevosten ruumiita. Kalpeita kyläläisiä oli etsimässä sammuvain hiilten seasta rakkaitten vainajain ruumiita tai jäännöksiä omaisuudesta. Se päivä oli murheen ja tuskan päivä koko Laudalle. Olivathan laudalaiset kyllä voittaneet Kmicicin joukon, mutta se voitto oli raskas ja verinen. Paitsi Butrymeja, jotka olivat menettäneet eniten, ei ollut kylää, jossa leskivaimot eivät olisi itkeneet miehiään, vanhemmat lapsiaan tai lapset isiään. Vaikea oli laudalaisten ollut kukistaa hyökkääjiä, sillä sotakuntoisimmat miehet olivat poissa, ja ukot ja pojat vain olivat ottaneet osaa taisteluun. Kmicicin joukosta ei ollut yksikään päässyt pakoon. Toiset olivat kaatuneet Wolmontowiczessa puolustautuessaan viimeiseen saakka, toiset tavattiin seuraavana päivänä metsistä ja tapettiin armotta. Mutta Kmicic itse oli kadonnut jäljettömiin. Kyllä koetettiin arvata minne hän oli joutunut, mutta turhaan.
Jäljelläolevat Butrymit siirtyivät Wodoktyyn ja asettuivat siellä kuin leiriin. Talo oli täynnä naisia ja lapsia. Ne, joille tilaa ei ollut, jatkoivat matkaa Mitrunyyn, jonka Aleksandra-neiti oli luovuttanut palosta kärsineitten käytettäväksi. Asestetut miehet vartioivat Wodoktya sekä päivin että öin; pelättiin näet, että herra Kmicic ei pidä itseään vielä voitettuna ja jonakin päivänä saattaa hyökätä asevoimin ryöstämään kihlattunsa. Paikkakunnan huomatuimmat kartanot lähettivät sinne kasakoita ja heitukoita. Wodokty näytti piiritykseen varustautuvalta kaupungilta.
Keskellä asestettujen miesten ja puuhaavain naisten parvea kulki surupukuinen Aleksandra-neiti kalpeana ja surullisena, kuunnellen ihmisten valituksia ja Kmiciciin kohdistettuja kirouksia, jotka pistivät hänen sydämeensä kuin miekanterä, sillä olihan hän tavallaan syynä kaikkiin näihin onnettomuuksiin. Hänen tähtensähän oli paikkakunnalle saapunut tuo mieletön mies, joka häiritsi järjestystä, jätti jälkeensä verisiä muistoja ja hävitti kuin turkkilainen kyliä tulella ja miekalla. Olipa ihmeellistä, että yksi ainoa mies oli voinut tehdä niin paljon pahaa niin lyhyessä ajassa, mies, joka ei ollut varsin paha eikä pilaantunutkaan. Aleksandra-neiti, joka parhaiten tunsi miehen, käsitti tämän paremmin kuin muut. Herra Kmicicin ja hänen tekojensa välillä oli kuin syvä kuilu. Mutta Aleksandra-neiti tunsi sydämessään kipua juuri siksi, että tuo mies, johon hän oli rakastunut nuoren sydämensä koko hehkulla, olisi voinut olla niin toisenlainen: hänellä oli edellytykset olla mallikelpoinen ritari, sotilas ja kansalainen, ja hän olisi voinut voittaa ihmisten rakkauden ja siunauksen — inhon ja kirousten sijaan.
Toisinaan Aleksandra-neidistä tuntui, että jokin paha voima ajoi Kmiciciä väkivaltaisiin tekoihin, ja silloin hänen tuli kovasti sääli onnetonta miestä, ja rakkaus leimahti taas hänen sydämessään.
Sillävälin sateli haasteita herra Kmicicille piirikaupungissa, ja
Storöstä Hlebowicz lähetti sotilaita etsimään rikoksentekijää.
Laki oli häntä rankaiseva.
Mutta oikeuden tuomioista oli vielä pitkä matka niitten toimeenpanoon, sillä epäjärjestys kasvoi valtakunnassa kasvamistaan. Hirvittävä sota uhkasi maata ja lähestyi verisin askelin Samogitiaa. Mahtava Radziwill Birźesta, joka yksin olisi pystynyt tekemään viholliselle vastarintaa, oli kokonaan hukkumaisillaan yleisiin poliittisiin asioihin ja vielä enemmän omaa sukuaan koskeviin suuriin suunnitelmiin, joilla hän koetti kohota muita ylemmäksi, vaikkapa yleisen hyvän kustannuksella. Muut magnaatit ajattelivat myös enemmän omaa itseään kuin isänmaataan. Aina kasakkasotain alkupuolelta saakka oli valtakunnan mahtava valtiorakennus ruvennut liitoksissaan liikkumaan.
Rikkaasta, tiheäänasutusta maasta, jossa asui ritarillista kansaa, oli tullut vihollisten ryöstöjen esine, ja itsevaltaisuus ja väkivalta nostivat päätään yhä korkeammalle välittämättä laista.
Sorretujen paras ja ainoa turva sortajia vastaan oli miekka. Tästä syystä oli koko Laudakin yhä aseissa valmiina väkivoimalla torjumaan Kmicicin väkivallan.
Kului kuukausi ilman että Kmicicistä saatiin mitään tietoja. Alettiin hengittää vapaammin. Varakkaat tilanomistajat kutsuivat pois Wodoktyyn lähettämänsä väen. Pikkueläjät alkoivat myös ikävöidä työhön kotoisille konnuilleen ja läksivät toinen toisensa jälkeen pois. Ajan kuluessa laimeni sotaisa innostus, ja köyhä maalaisaatelisto halusi yhä enemmän rangaista karkuria oikeuden voimalla ja saada korvausta rauhallisin keinoin. Itse Kmiciciä ei rangaistus voinut kohdata, mutta olihan Lubicz jäljellä, suuri ja komea maatila, joka hyvin riitti korvaamaan kaikki vauriot. Aleksandra-neiti kannatti muuten laudalaisten naapurien päätöstä ryhtyä käymään oikeutta. Pari kertaa saapui laudalaisia hänen luokseen neuvottelemaan, eikä hän ainoastaan ottanut näihin neuvotteluihin osaa, vaan vieläpä johti niitä hämmästyttäen kaikkia terävällä älyllään, jota oikeusoppinutkin olisi voinut kadehtia. Laudalaiset tahtoivat vallata Lubiczin ja antaa sen Butrymeille, mutta neiti oli jyrkästi sitä vastaan.