— Älkää maksako väkivaltaa väkivallalla, — sanoi hän, — sillä siten kääntyisi teidänkin asianne pahaksi. Tulkoon oikeus ja totuus olemaan kokonaan teidän puolellanne. Hän on mahtava mies, jolla on paljon suhteita, ja hän löytää oikeudessa varmasti puolustajan, joka ottaa ajaakseen hänen asiaansa, jos te annatte siihen vähintäkään syytä, laittakaa niin, että asianne on päivänselvä ja ettei oikeus voi muuta kuin tuomita teidän hyväksenne, vaikka se olisi kokoonpantu vain hänen veljistään. Sanokaa Butrymeille, etteivät he ota karjaa eikä viljelyksiä, vaan jättävät Lubiczin aivan koskemattomaksi. Minä luovutan heille Mitrunysta mitä ikänä tarvitsevat; siellä on kaikkea hyvää enemmän kuin milloinkaan Wolmontowiczessa. Ja jos herra Kmicickin sattuisi palaamaan paikkakunnalle, niin jättäkää hänet rauhaan, kunnes oikeus on ratkaissut hänen asiansa. Muistakaa, että vain niin kauan kuin hän on elossa, teillä on oikeus vaatia häneltä korvausta.
Näin puhui viisas ja selväjärkinen Aleksandra-neiti, ja laudalaiset ylistivät hänen älyään ajattelematta, että asian lykkääminen saattaa myös hyödyttää herra Andrzejta, ainakin pelastaa hänen henkensä. Kukaties Oleńka tahtoikin pelastaa onnettoman uhkaavasta hengenvaarasta? Oli miten hyvänsä, laudalaiset seurasivat Oleńkan neuvoa, sillä he olivat jo ammoisista ajoista saakka tottuneet pitämään pyhinä Billewiczien sanoja. Lubicz jäi koskemattomaksi, ja herra Andrzej, jos hän olisi palannut, olisi saanut olla ainakin jonkin aikaa rauhassa maatilallaan.
Mutta Kmiciciä ei vain kuulunut. Sensijaan sai Aleksandra-neiti puolitoista kuukautta myöhemmin kirjeen, jonka toi tuntematon mies. Kirje oli Kmiciciltä ja kuului:
»Rakastettu, kallein, kaivattu Oleńka! Jokaiselle luodulle, etenkin ihmiselle, vieläpä kaikkein kurjimmallekin on synnynnäistä halu saada kostaa kärsimänsä vääryys. Ja jos minä kaadoin sen kehnon maalaisaateliston, niin — kautta Jumalani! — se ei tapahtunut verenhimosta, vaan siksi, että he, vastoin Jumalan ja ihmisten lakia, murhasivat minun toverini välittämättä heidän nuoruudestaan ja jalosta syntyperästään, murhasivat julmemmin kuin kasakat ja tataarit konsanaan. En kiellä, että yli-inhimillinen viha valtasi minut silloin, mutta kukapa ei ymmärtäisi veljesveren sytyttämää vihaa? Elämänsä kukoistuksessa syyttömästi murhattujen herrojen Kokosinskin, Ranickin, Uhlikin, Rekucin, Kulwiecin ja Zendin henki nosti minun käteni juuri sillä hetkellä, kun minä — sen Jumala todistaa! — ajattelin rauhaa ja ystävyyttä koko Laudan aateliston kanssa aikoen sinun suloisten neuvojesi mukaan ruveta elämään uutta elämää. Kun kuulet minua soimattavan, niin kuule myös minun puolustukseni ja tuomitse oikeudenmukaisesti! Minun tulee nyt sääli noita ihmisiä Wolmontowiczessa, jossa mahdollisesti syyttömätkin saivat kärsiä, mutta kun soturi kostaa veljensä veren, niin hän ei erota syyllisiä ja syyttömiä eikä säästä ketään. Jumala suokoon, ettei tämä pahentaisi minua sinun silmissäsi! Se olisi suurin rangaistus minulle muitten syntien ja oikeutetun vihan tähden, sillä luotasi lähdettyäni minä epätoivoisena käyn nukkumaan ja epätoivoisena herään voimatta unohtaa sinua ja rakkauttani. Tuomitkoon oikeus minut, onnettoman, vahvistakoot valtiopäivät tuomion, julistakoot minut kunniattomaksi, auetkoon maa jalkojeni alla, kaikki minä kärsin, kaikki kestän, kun sinä väin et karkoita minua sydämestäsi. Minä teen kaikki, mitä he haluavat, luovutan Lubiczin ja vihollisen poistuttua maasta myös maatilani Orszassa. Minulla on rahaa maahan kaivettuna metsässä, ja he saavat ottaa senkin, kunhan sinä vain sanot olevasi minun, kuten isoisäsi toivoi. Sinä olet pelastanut henkeni, pelasta myöskin sieluni, sillä minä näen, että jos sinä minut hylkäät, niin hylkää minut Jumalakin, ja epätoivo yllyttää minua vielä pahempiin tekoihin…»
Kuka voi ymmärtää, kuka kertoa, kuinka monta myötätuntoista ääntä Oleńkan sielussa heräsi Andrzejta puolustamaan! Rakkaus lentää kevyesti kuin siemen tuulen mukana, mutta kun siemen on sydämessä kasvanut puuksi, niin voi sen temmata irti vain samalla kuin sydämenkin. Neiti Billewicz oli niitä, jotka rakastavat sydämensä koko voimalla, ja siksipä hän kostuttikin kirjeen kyynelillään. Mutta hän ei voinut kuitenkaan ensimmäisestä sanasta unohtaa kaikkea, antaa kaikkea anteeksi. Kmicicin katumus oli varmaan vilpitön, mutta hänen villi luonteensa ei ollut näitten tapahtumain tähden muuttunut, niin että tulevaisuutta täytyi vieläkin ajatella pelolla. Herra Andrzejlta ei olisi pitänyt vaatia sanoja, vaan tekoja. Muuten, kuinka Oleńka olisi voinut sanoa miehelle, joka oli ollut hukuttamaisillaan koko seudun vereen ja jota kaikki Raudassa kirosivat: »Tule, murhista ja murhapoltoista, verestä ja kyynelistä minä annan rakkauteni ja käteni.»
Niinpä hän vastasikin tähän tapaan:
»Olen sanonut, etten tahdo teitä tuntea ja nähdä, ja pidän sanani, vaikka sydämeni murtuisi. Sellaisia rikoksia ja vahinkoja kuin täällä tekemänne ei voi korvata rahalla eikä maatiloilla, koska kuolleita ei voi herättää henkiin. Te ette myöskään menetä ainoastaan omaisuuttanne, vaan kunnianne. Jos ne henkilöt, joitten kodit olette polttanut ja heidät itsensä surmannut, antavat anteeksi, niin annan minäkin. Mutta koska tätä ei milloinkaan tule tapahtumaan, niin etsikää onneanne jostakin muualta, mutta ennen kaikkea Jumalan anteeksiantamusta, sillä se on teille ihmisten anteeksiantoa välttämättömämpi…»
Aleksandra-neiti kostutti joka sanan kyynelillään. Sitten hän sinetöi kirjeen ja vei sen itse lähetille.
— Mistäpäin olet? — kysyi hän katsellen miestä, joka oli puettu puoleksi talonpojan, puoleksi renkimiehen tavoin.
— Metsistä olen, armollinen neiti.