— Entä missä on isäntäsi?
— Sitä en saa sanoa… Mutta hän on kaukana täältä. Olen ajanut viisi päivää ja hevoseni melkein kuoliaaksi.
— Tuossa saat taalerin, — sanoi Oleńka. — Onko isäntäsi terve?
— Terve on kuin metsähärkä.
— Eikö hän kärsi puutetta?
— Hän on rikas herra.
— Jumalan haltuun! Sano terveisiä isännällesi… odotapas… sano, että toivon Jumalan häntä auttavan.
Mies meni — ja taas kului päiviä ja viikkoja ilman että Kmicicistä mitään kuului. Sensijaan saapui toinen toistaan surullisempia valtakunnan yleisiä asioita koskevia sanomia. Chowanskin johtamat moskovalaiset joukot levisivät yhä laajemmalle yli maan. Paitsi Ukrainaa oli jo suuri osa Suur-Puolan vojevodakuntia vihollisen hallussa. Vain Samogitia ja muutamat muut seudut hengittivät vielä vapaina, mutta nekin odottivat noita kutsumattomia vieraita joka päivä. Valtakunta oli heikontunut äärimmilleen, koskei se enää kyennyt vastustamaan vihollista, jota oli tähän saakka vähäksynyt ja jonka kanssa oli helposti tullut aikoihin. Totta kyllä, tällä vihollisella oli tuntuvaa apua Chmielnickin kapinasta, jota ei vieläkään ollut saatu kukistetuksi. Mutta huolimatta kapinasta ja siitä, että maan voimat olivat kovin uuvuksissa edellisistä sodista, sekä valtiomiehet että sotapäälliköt vakuuttivat, että Suur-Puola yksin kykeni ei ainoastaan vastustamaan vihollista, vaan vieläpä voitokkaasti viemään lippunsa maan rajojen yli. Pahaksi onneksi teki tämän mahdottomaksi sisäinen eripuraisuus, joka lamautti uhrauksiin valmiina olevien kansalaisten voimia. Sillävälin tulvi tuhansia kansalaisia, sekä ylhäisiä että alhaisia, niille seuduille, jotka vielä olivat vihollisesta vapaat. Samogitian kaupungit ja kylät olivat täynnä ihmisiä, jotka sota oli syössyt kurjuuteen. Paikkakuntain asukkaat eivät voineet antaa heille riittävästi suojaa asunnoissaan, puhumattakaan ravinnosta — ja monet kuolivat nälkään. Usein he väkivalloin ottivat sellaista, joka heiltä kiellettiin, ja tästä syystä olivatkin murhat, tappelut ja muut kahakat tavallisia.
Talvi oli tuima. Vielä huhtikuussa oli lunta syvälti ei ainoastaan metsissä, vaan tasangoillakin. Kun edellisen vuoden viljavarat olivat huvenneet eikä uusia vielä ollut, alkoi nälänhätä, sodan veli, raivota levittäen valtaansa yhä laajemmalle. Teitten varsilla ja pelloilla saattoi tavata laihtuneita ihmisruumiita, joita sudet olivat syöneet. Susia oli sinä vuonna runsaasti, ja ne lähestyivät kyliä suurina laumoina. Niitten ulvonta yhtyi ihmisten valitushuutoihin. Pelloilla ja metsissä paloi öisin tuhansia nuotioita, joitten ääressä onnettomat vaeltajat lämmittelivät paleltuneita jäseniään. Jos joku sattui ajamaan ohi, juoksivat nämä heti pyytämään rahaa tai leipää milloin kiroten, milloin nyyhkyttäen.
Taikauskoinen pelko painosti ihmisten mieliä. Useat vakuuttivat, että kaikki nämä sodat ja onnettomuudet olivat yhteydessä kuninkaan nimen kanssa. Selitettiin, että rahoissa olevat kirjaimet I.C.R. eivät merkinneet ainoastaan Ioannes Casimirus Rex (Kuningas Jan Kasimir) vaan myöskin Initium Calamitatis Regni (Kuningaskunnan onnettomuuksien alku).