Jos moinen pelko ja epäjärjestys vallitsi niissä maakunnissa, joihin sota ei vielä ollut levinnyt, niin saattaa helposti käsittää, mitä tapahtuikaan niissä, joihin vihollinen jo oli astunut. Koko valtakunta oli hajoamaisillaan, puoluetaistelujen runtelema ja kuumeessa, kuten sairas ennen kuolemaa. Ennustettiin uusia sotia, sekä ulkonaisia että sisäisiä, eikä syytä puuttunutkaan. Useat mahtavat suvut, jotka olivat joutuneet eripuraisuuden pyörteisiin, pitivät toisiaan ihan vihollisvaltoina, ja esimerkkiä seuraten koko maa jakautui eri leireihin. Niin oli asian laita Liettuassakin, missä vanha viha suurhetmani Janusz Radziwillin ja sotahetmani ja valtiovarainhoitaja Gosiewskin värillä oli muuttunut ilmeiseksi sodaksi. Gosiewskin puolella olivat mahtavat Sapiehat, joille Radziwill-suvun mahti oli jo aikoja sitten ollut kuin tikku silmässä. Raskaita olivat ne syytökset, joita Sapiehat kohdistivat suurhetmaniin: tämä oli omaa kunniaansa tavoitellen johtanut joukot Szklowin luona häviölle, jättänyt maan alttiiksi vihollisen ryöstöille, hankkinut itselleen oikeuden saada ottaa osaa Saksan keisarikunnan maapäiviin vahingoittaen maan etua, ruvennut haaveilemaan omaa valtakuntaa ja vainonnut katolilaisia…
Useammin kuin kerran olivat eri puolueitten kannattajat hyökänneet toistensa kimppuun ja puolueitten johtajat valittaneet siitä Varsovaan. Heidän vaikutuksensa tuntui valtiopäivilläkin. Tämä tällainen edisti yhä hillittömämpää mielivaltaa ja Kmicicin tapaisten miesten toimia.. Tarvitsi vain ilmoittaa kuuluvansa johonkin puolueeseen, niin sai siltä turvaa.
Mutta sillävälin vihollinen yhä eteni, vain paikka paikoin vastarintaa kohdaten, kuten linnojen luona.
Tällaisten olosuhteitten vallitessa laudalaisten täytyi elää valmiina taistelemaan, etenkin kun hetmanit eivät olleet lähitienoilla. He olivat nimittäin lähteneet vihollista vastaan ja taistelivat siellä ilman erikoista menestystä, tosin kyllä häiriten vielä vapaitten maakuntain valtaamista. Pawel Sapieha taisteli omien joukkojensa etunenässä aika kunniakkaasti. Mainehikas sotaherra Janusz Radziwill, jonka pelkkä nimi oli Szklowin taisteluun saakka täyttänyt vihollisen pelolla, sai muutamia melko huomattavia voittoja. Gosiewski milloin kävi sotaa, milloin neuvotteluja; molemmat päälliköt kokosivat yhä suurempia joukkoja tietäen, että keväällä sota leimahtaa uudelleen. Mutta miehistä oli puute, valtiovarat olivat lopussa ja yleistä kutsuntaa oli melkein mahdoton toimittaa vihollisen valtaamilla seuduilla. »Tätä olisi pitänyt harkita jo ennen Szklowia», — sanoivat gosiewskilaiset. — »Nyt on jo myöhäistä.» Ja olipa todellakin myöhäistä. Kruunun joukot eivät voineet tulla avuksi, koska olivat kaikki Ukrainassa ankarassa työssä Chmielnickia, Szeremetowia ja Buturlinia vastaan.
Vain viestit Ukrainassa tapahtuneista sankarillisista taisteluista, valloitetuista kaupungeista ja ennenkuulumattomista sotaretkistä jossakin määrin kohottivat painunutta mielialaa ja rohkaisivat puolustukseen. Kruununhetmanien nimet kajahtivat kunniaa, ja niitten rinnalla mainittiin Stefan Czarnecki yhä useammin. Mutta kunnia ei voinut yksinään korvata sotajoukkoja, ja liettualaiset hetmanit peräytyivät hitaasti kantaen keskinäistä vihaa.
Vihdoin oli Radziwill Samogitiassa. Hänen kanssaan palasi rauha Laudan seuduille. Mutta kalvinilaiset kaupungeissa nousivat, kun tiesivät päämiehensä olevan lähellä, ja alkoivat harjoittaa väkivaltaa katolilaisia ja heidän kirkkojaan kohtaan. Sitävastoin ne rosvojoukot, jotka Radziwillien, Gosiewskien ja Sapiehojen värejä käyttäen olivat hävittäneet seutua, katosivat, ja kansalta pääsi helpotuksen huokaus.
Kun epätoivo saattaa helposti kääntyä toivoksi, niin alkoi mieliala Laudassakin nousta. Aleksandra-neiti asusti kaikessa rauhassa Wodoktyssa. Herra Wolodyjowski, joka yhä asui Pacunelessa toipuen vähitellen, tiesi kertoa, että kuningas keväällä asettuisi uuden sotajoukon johtoon, jolloin sota tulisi tekemään käänteen. Lumi suli, ja koivut puhkesivat hiirenkorvalle. Laudalaiset alkoivat kyntää peltojaan. Laudan joki tulvi yli äyräittensä. Taivas kirkastui. Ihmiset tulivat toivehikkaammiksi.
Silloin tapahtui jotakin, joka taas karkoitti hiljaisuuden Laudasta ja sai asukkaat vaihtamaan auran miekkaan.
SEITSEMÄS LUKU.
Herra Wolodyjowski, tuo kuuluisa, vaikkakin vielä nuori soturi, asui, kuten sanottu, yhä Pacunelessa Pakosz Gasztowtin luona, jota pidettiin paikkakunnan rikkaimpana miehenä. Kolme tytärtään herra Gasztowt oli naittanut Butrymeille ja antanut heille niin runsaat myötäjäiset, että moni jalosukuinen neiti olisi voinut heitä kadehtia. Kolme muuta tytärtä oli vielä kotona, ja nämä hoitivat herra Wolodyjowskia, jonka käsivarsi oli milloin parempi, milloin pahempi, riippuen ilmoista. Kaikki laudalaiset olivat hyvin huolissaan tästä käsivarresta, sillä he olivat nähneet sen työssä Szklowin ja Sepielowin luona, ja yleinen mielipide oli, että parempaa oli vaikea löytää koko Liettuasta. Siksipä kaikki kunnioittivat ja suosivat nuorta everstiä. Gasztowtit, Domaszewiczit, Gosciewiczit ja Stakjanowit ynnä muut lähettivät säännöllisesti Pacuneleen kaloja, sieniä, metsänriistaa ja heiniä hevosille, jottei ritarin ja hänen väkensä tarvitsisi kärsiä minkäänlaista puutetta. Heti kun hän tunsi itsensä heikommaksi, he ajoivat minkä jaksoivat lähintä välskäriä noutamaan, sanalla sanoen, kilpailivat kohteliaisuudessa.