— Mitä kuuluu? — kysyi Kmicic ivallisesti. — Suostuvatko harmaatakit?
— Suostuvat ja vannovat, jos niin tahdot.
— Vannokoot sitten!
— Tänne, hyvät herrat, tänne! — huusi herra Wolodyjowski niille, jotka seisoivat seinänvierustoilla taloa piirittäen.
Tuossa tuokiossa olivat kaikki kokoontuneet pääoven eteen, ja tieto, että Kmicic aikoi räjähdyttää koko talon ilmaan levisi silmänräpäyksessä. Kaikki seisoivat kuin hämmästyksen lyöminä. Silloin kajahti herra Wolodyjowskin ääni halki hiljaisuuden:
— Teidät kaikki otan todistajiksi, että olen haastanut lipunkantaja Kmicicin kanssani kaksintaisteluun ja luvannut, että jos hän voittaa minut, hän saa vapaasti teidän puolestanne lähteä täältä pois, mikä teidän on hänelle vannottava käsi miekankahvassa kaikkivaltiaan Jumalan ja pyhän ristin kautta.
— Kuulkaapas vielä! — huusi Kmicic. — Tahdon lähteä vapaasti miesteni ja neidin kanssa.
— Neiti jää tänne, — vastasi Wolodyjowski, — ja miehet vangeiksi aatelisille!
— Mahdotonta!
— Järähdytä sitten itsesi ilmaan! Me olemme jo surreet kylliksi neiti
Billewiczin tähden.