— Mutta herra Czarniecki laittaa kuitenkin Carolus Gustavukselle lopulta kovat paikat! — sanoi Wolodyjowski. — Olen ollut siksi monessa sodassa, että voin sen sanoa.
— Ensin kuitenkin me häntä höyhennämme Zamośćiessa! — huudahti Zamoyski pöyhistellen ja silmät pullollaan. — Hyh! Mikä hän on! Heh! Kenet kutsun vieraakseni, sille avaan oveni! Vai mitä? Hän on itse Ruotsin kuningas, mutta minä olen Itse Zamoyski Zamośćiessa. Eques polonus sum, en sen enempää, heh! Mutta minä olen kotonani. Minä olen Zamoyski ja hän on Ruotsin kuningas. Maksimihan oli itävaltalainen, eikö niin? Hänkö tulee? Tulkoon!… Katsotaanpa! Hänelle ei riitä Ruotsi, minulle riittää Zamośćie, mutta sitä minä en anna pois.
— On nautinto, hyvät herrat, kuulla tuollaista kaunopuheisuutta ja noin yleviä tunteita! — huudahti Zagloba.
— Zamoyski on Zamoyski! — vastasi linnan päällikkö ilostuneena kehumisesta. — Emme ole kumarrelleet emmekä tee sitä… ma foi! En anna Zamośćiea, ja sen pituinen se!
— Isännän malja! — huusivat upseerit.
— Vivat! Vivat!
— Herra Zagloba! — huudahti Zamoyski. — Ruotsin kuningasta en päästä
Zamośćieen, teitä en Zamośćiesta!
— Herra staarosta, kiitän ystävällisyydestä, mutta ei se käy päinsä, sillä niin paljon kuin ensimmäinen päätöksenne Carolusta harmittaa, yhtä paljon toinen päätöksenne häntä ihastuttaa.
— Luvatkaa sitten tulla luokseni sodan päätyttyä!
— Lupaan!