— Sitä olen jo ammoin sanonut! — lausui Zagloba.
Czarniecki katsoi häneen vähän aikaa mietteissään.
— Onnetonta! — sanoi hän ääneen. — Jos minä olisin ennättänyt Sandomiriin, niin yhdessä hetmanin kanssa olisimme tuhonneet ruotsalaiset viimeiseen mieheen!… Haa, viivähdin! Sota pitenee, mutta joka tapauksessa tuho perii nuo rosvot…
— Niin on! — sanoivat kaikki yhteen ääneen.
Ja taas täytti rohkeus sydämet, joihin äsken oli pyrkinyt epätoivo.
Zagloba oli kuiskannut jotakin Rzedzianin korvaan. Tämä katosi ulos ovesta, mutta palasi hetken kuluttua mukanaan pullo simaa. Sen nähtyään Wolodyjowski kumarsi syvään kastellaanille.
— Olisi suuri suosionosoitus yksinkertaiselle soturille…, — sanoi hän.
— Juon mielelläni pikarin kanssanne! — sanoi Czarniecki. — Ja tiedättekö miksi? Siksi, että me eroamme!
— Kuinka niin? — kysyi Wolodyjowski hämmästyen.
— Herra Sapieha kirjoittaa, että laudalainen rykmentti kuuluu Liettuan armeijaan ja että se on lähetetty vain tilapäisesti kuninkaan joukon avuksi. Mutta nyt hän tarvitsee sen itse, ja varsinkin upseereista on hänellä suuri puute. Herra Michal, te tiedätte, miten paljon teistä pidän, ja vaikeata on minun teistä erota, mutta käsky velvoittaa. Tosin herra Sapieha hienotunteisena miehenä on lähettänyt määräyksen minun kauttani ja jättänyt minulle siihen nähden aivan vapaat kädet. Voisin siis jättää sen teille näyttämättä… Minulla on aivan sama tunne, kuin jos herra hetmani taittaisi parhaan miekkani… Mutta juuri siksi, että määräys on minun päätösvaltaani jätetty, annan sen teille. Tehkää velvollisuutenne! Maljanne, kelpo soturi!