— Ei! Ensin hän kyllä osoitti suurta kiihtymystä, mutta kuultuaan, että sotajoukko on kunnossa, hän sanoi kohta: "Jumala johtaa asiat, ei ihmisvoima!" Mitäpä tuo! (sanoi). Kuka tahansa voi kärsiä tappion. Kunpa meillä vain (sanoi) olisi isänmaassamme Sapiehoja, niin tämä olisi Aristidesten maa!
— Herra Czarnieckin puolesta antaisin viimeisen veripisarani! — vastasi hetmani. — Jokainen muu koettaisi alentaa arvoani esiintyäkseen itse sitä suuremman kunnian loisteessa, varsinkin saatuaan uuden voiton, mutta hän ei ole niitä miehiä.
— Ei minullakaan ole häntä vastaan muuta kuin että olen liian vanha semmoiseen palvelukseen kuin hän vaatii sotilailta, ja varsinkaan eivät ole terveydelleni käypiä ne kylvyt, joita hän määrää.
— Olette siis tyytyväinen siihen, että olette taas luonani?
— Olen tyytyväinen ja en ole. Tässä on nimittäin jo kokonainen tunti puhuttu ruoasta ja juomasta, mutta niitä ei ole näkynyt.
— Heti käymme pöytään. Mitä herra Czarniecki nyt aikoo?
— Hän menee Suur-Puolaan auttamaan raukkoja siellä, sitten hän menee Stenbockia vastaan ja Preussiin toivoen saavansa Danzigista tykkejä ja jalkaväkeä.
— Danzigin asukkaat ovat kelpo väkeä, esimerkiksi kelpaavia koko valtakunnalle. Tapaan siis herra Czarnieckin Varsovassa, sillä menen sinne, kunhan ensin hiukan olen huvitellut Lublinin luona.
— Ovatko ruotsalaiset uudelleen vallanneet Lublinin?
— Se on onneton kaupunki! En tiedä enää, kuinka monta kertaa se on ollut vihollisten käsissä. Täällä on Lublinin aateliston lähetystö pyytämässä apuani. Mutta koska minun on kirjoitettava kirjeitä kuninkaalle ja hetmaneille, niin heidän täytyy vielä odottaa puheilleni pääsyä.