— Lubliniin tulen mielelläni, sillä siellä ovat kauneimmat kassapäät. Kun ne leipää leikatessaan painavat leivän itseään vasten, niin sieluton leipäkin näyttää nauttivan heidän käsissään.
— Senkin turkkilainen!
— Teidän ylhäisyytenne ikämiehenä ei sitä voi ymmärtää, mutta minä olen mies, jonka täytyy aina keväisin antaa iskeä suonta itsestäni.
— Tehän olette vanhempi kuin minä!
— Ainoastaan kokemuksen, en ikävuosien puolesta. Moni on kateellinen nähdessään, miten olen osannut conservare juventutem meam. Sallikaa, teidän ylhäisyytenne, minun ottaa vastaan lublinilaisten lähetystö. Lupaan teille, että heti tulemme heitä auttamaan. Lohdutan sillä heitä, ja kohta olemme lohduttamassa heidän naikkosiaankin.
— Hyvä on! — sanoi hetmani. — Minä menen kirjoittamaan kirjeet.
Hän lähti huoneesta.
Heti sen jälkeen Zagloba otti lähetystön vastaan erinomaisen arvokkaasti ja suopeasti sekä lupasi apua ehdolla, että sotajoukolle hankitaan riittävästi muonaa ja varsinkin kaikenlaisia juomatavaroita. Sitten hän pyysi vojevodan nimessä lähettiläät juhla-aterialle. He olivat hyvin tyytyväisiä, sillä armeija lähti jo seuraavana yönä liikkeelle Lublinia kohti. Itse hetmani kiirehti lähtöä, sillä hänestä oli tärkeätä haihduttaa jollakin sotaisella mainetyöllä Sandomirin luona sattuneen nolauksen muisto.
Alkoi piiritys, mutta se edistyi varsin hitaasti. Sen aikana Kmicic harjoitteli Wolodyjowskin johdolla miekkailua ja edistyi siinä aivan hämmästyttävästi. Herra Michal tiesi, että opiskelu tapahtui Boguslawin pään menoksi, ja opetti mielellään taitonsa kaikki salaisuudet. Pian oli Kmicic päässyt niin pitkälle, että hän kykeni selviytymään jopa itse Jan Skretuskista, jonka vertaista ei ollut Sapiehan sotajoukossa. Toisinaan valtasi hänet niin suuri halu päästä Boguslawin kimppuun, että hänen oli vaikeata pysyä Lublinin edustalla, varsinkin kun kevään mukana hänen terveytensä oli parantunut entiselleen. Hänen haavansa olivat nyt täydellisesti parantuneet, hän ei sylkenyt enää verta, veri kiehui hänen suonissaan niinkuin ennen, ja silmät säkenöivät. Alussa laudalaiset katsoivat häntä karsaasti, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä mihinkään, sillä Wolodyjowski piti heitä rautakourin kurissa. Mutta myöhemmin seuratessaan hänen tekojaan he leppyivät häneen kokonaan, ja hänen pahin vihamiehensäkin, Józwa Butrym, tapasi sanoa:
— Kmicic on kuollut, Babinicz elää, ja eläköön hän!