Lublin antautui viimein, ja herra Sapieha lähti armeijansa kanssa Varsovaa kohti. Matkalla hän sai tiedon, että itse Jan Kasimir hetmanien ja uuden sotajoukon kanssa oli tulossa hänen avukseen. Niinikään tuli tietoja, että Czarniecki oli kulkemassa Suur-Puolasta pääkaupunkia kohti. Sota, jota oli käyty kaikkialla maassa, keskittyi nyt Varsovaan, niinkuin pilvet taivaalla keräytyvät yhdeksi kasaksi, joka purkaa sisältään myrskyä, ukkosta ja salamoita. Kaunis sää suosi Sapiehan retkeä. Silloin tällöin saatiin kevätsadetta, joka viilensi ilman ja esti tiet pölisemästä, mutta yleensä oli sää mitä parhain, ei liian kylmä eikä liian kuuma. Sotajoukko oli tavattoman innostunut, metsät kaikuivat sotamiesten lauluista. Rykmentti toisensa jäljessä kulki hyvässä järjestyksessä, ja koko armeija eteni kuin mahtava kymi, sillä Sapiehan johdossa oli vapaaehtoisia lukuunottamatta yli kaksitoistatuhatta miestä. Ratsumiesten kirkkaat kypärät kimaltelivat, kauniit liput heiluivat kuin isot kukkaset ritarien päitten yläpuolella.
Aurinko oli jo laskemassa, kun ensimmäisenä kulkeva laudalainen rykmentti näki pääkaupungin tornit. Riemuhuuto kohosi soturien rinnoista:
— Varsova! Varsova!
Huuto kulki eteenpäin rivistä toiseen, ja jonkin ajan kuluttua kaikui tiellä puolen penikulman matkalla yhtä mittaa sana: "Varsova! Varsova!"
Monet Sapiehan ritareista eivät olleet koskaan olleet pääkaupungissa, ja näky teki heihin valtavan vaikutuksen. Vaistomaisesti kaikki pidättivät hevosiaan, jotkut kohottivat lakkiaan, monet tekivät ristinmerkkejä, joillekuille tulvahtivat kyynelet silmiin, ja he seisoivat äänettöminä liikutuksen vallassa. Äkkiä ilmestyi Sapieha valkoisella ratsullaan sotajoukon takaosasta ja alkoi kiitää joukkojen ohi.
— Hyvät herrat! — huusi hän kaikuvalla äänellä. — Me olemme täällä ensimmäiset, meidän osaksemme tulee onni ja kunnia! Me karkoitamme ruotsalaiset pääkaupungista!
— Karkoitamme! — kajahti kahdestatoistatuhannesta liettualaisesta rinnasta. — Karkoitamme! Karkoitamme! Karkoitamme!
Silmät alkoivat salamoida, ja tuuheitten viiksien takaa välkkyivät hampaat. Itse Sapieha hehkui innostuksesta. Hän kohotti komentosauvansa korkealle ja huusi:
— Eteenpäin!
Pragaa lähestyttäessä hän hidastutti kulkua. Pääkaupunki näkyi nyt selvästi sinistä taustaa vastaan. Tornit kuvastuivat pitkinä viivoina taivaanrantaa vastaan. Vanhan kaupungin punaiset tiilikatot välkkyivät ilta-auringon valossa, liettualaiset eivät olleet eläissään nähneet mitään kauniimpaa kuin nuo valkeat talot kapeine ikkunoineen jokeen kuvastuneina. Talot näyttivät kasvavan esille toisistaan yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, ja tuosta seinien, ikkunain ja kattojen suuresta joukosta kohosi suippoja torneja taivasta kohti. Ne sotilaat, jotka olivat olleet pääkaupungissa joko vaalien takia tahi yksityisillä asioillaan, selittivät toisille eri rakennusten tarkoitusta ja nimiä. Varsinkin oli Zagloba innokas selittelemään asioita laudalaisille, ja nämä kuuntelivat häntä tarkkaavaisesti, ihmetellen hänen sanojaan ja itse kaupunkia.