Unohtaen kaiken hän syöksyi kuin mieletön suin päin niiden kimppuun jättäen omat miehensä jälkeensä. Onneksi kuitenkin etumaisina ratsastavat Kiemliczit, Kosma ja Damian, ennättivät hänen mukaansa. Samassa Wolodyjowski muutti äkkiä suuntaa ja erotti sillä liikkeellään takajoukon muusta joukosta.
Tykit muureilla alkoivat jyristä, mutta pääjoukko jätti toverinsa pulaan ja kiiruhti kuormien jäljessä linnoitukseen. Laudalaiset ja Kmicicin miehet saarsivat jälkijoukon ja alkoi armoton teurastus.
Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Nähdessään, että ei ollut mitään pelastumisen toivoa, Boguslawin miehet nopeasti hyppäsivät alas hevosten selästä ja heittivät pois aseensa huutaen korkealla äänellä antautuvansa.
Vapaaehtoiset ja tataarilaiset eivät välittäneet näistä huudoista, vaan jatkoivat lyömistään, mutta silloin kuului Wolodyjowskin läpitunkeva ja ankara ääni:
— Ottakaa ne elävinä! Ottakaa vangiksi!
— Ottakaa ne vangiksi! — huusi Kmicic.
Sapelit lakkasivat toimimasta. Tataarilaiset saivat käskyn sitoa vangit, ja se työ vei heiltä vain silmänräpäyksen. Sitten vetäydyttiin kiireesti tykkien kantaman ulkopuolelle.
Everstit lähtivät kulkemaan latoja kohti. Laudalaiset kulkivat edellä, Wankowiczin miehet takajoukkona ja Kmicic keskellä vankien kanssa, joita tataarilaiset taluttivat nuorasta, kun taas toiset heistä kuljettivat saaliiksi saatuja hevosia. Kun lähestyttiin latoja, katsoi Kmicic tarkasti vankien kasvoja nähdäkseen, oliko ruhtinas niiden joukossa. Tosin yksi ratsumiehistä oli vannonut, kun häntä uhattiin sapelilla, että Boguslaw itse ei ollut heidän joukossaan, mutta Andrzej oli epäluuloinen.
Äkkiä huudahti yksi tataarilaisten taluttamista vangeista hänelle:
— Herra Kmicic! Herra eversti! Pelastakaa tuttu mies! Antakaa minun päästä kunniasanaa vastaan irti tästä nuorasta!