Sapieha astui jalan hetmaninsauva kädessä tuolle tyhjälle alalle, ja hänen mukanaan kulki korkeimpia sotilas- ja siviiliviranomaisia. Toisaalta saapui kuningas ratsain loistavassa asussa ja kuin taisteluun varustautuneena, yllä sininen panssari, jossa oli kultaisia viiruja ja jonka alta näkyi musta samettiviitta. Kypärän asemesta hänellä oli päässä tavallinen ruotsalainen, mustilla sulilla koristettu hattu, käsissä sotahansikkaat ja jalassa korkeat, kellertävät, yläpuolelle polvien ulottuvat ratsusaappaat. Hänen jäljessään ratsasti paavin lähettiläs, Lembergin arkkipiispa ja muita piispoja, Krakovan vojevoda, paroni Lisola, kreivi Pöttingen, herra Kaniemiecki, Moskovan lähettiläs, tykistön kenraali Grodzicki, Tiesenhausen ja useita muita. Sapieha kumartui kuninkaan jalustinta kohti, mutta kuningas hyppäsi kevyesti hevosen selästä, riensi Sapiehan luo ja sanaakaan sanomatta syleili häntä.
Kuningas syleili häntä kauan molempien armeijain nähden. Hän oli yhä vaiti, mutta kyynelet vierivät hänen poskilleen, sillä hän painoi rintaansa vastaan isänmaan uskollisinta palvelijaa, joka ei nerokkuudessa ollut ensimmäisiä ja joka joskus horjahti, mutta joka rehellisyydessä oli asetettava kaikkien valtakunnan herrojen yläpuolelle, oli uskollisuudessaan järkähtämätön ja oli hetkeäkään empimättä uhrannut koko omaisuutensa sekä sodan alusta asti pannut henkensä alttiiksi hallitsijansa ja maansa puolesta.
Liettualaiset, joiden keskuudessa oli kuiskailtu, että Sapieha kenties saa nuhteita siitä, että oli päästänyt Ruotsin kuninkaan puikahtamaan pois Sandomirin luona ja oli ollut äskettäin Varsovan edustalla varomaton, päästivät nähdessään kuninkaan hyvyyden niin voimakkaan huudon, että kaiku kiiri taivaaseen asti. Tähän vastasivat voimakkaalla huudolla kuninkaan joukot, ja jonkin aikaa kuului yli torvien soiton ja rumpujen pärinän sekä laukausten pamahtelun vain huutoja:
— Vivat Joannes Casimirus!
— Vivat Suur-Puolan sotajoukot!
— Vivat liettualaiset!
Näin tervehtivät armeijat toisiaan Varsovan edustalla. Muurit vapisivat, ja niiden sisäpuolella vapisivat ruotsalaiset.
— Totisesti, minun täytyy itkeä, en voi muuta! — huudahti Zagloba liikutettuna. — Kas siinä on kuninkaamme, isämme! (Hyvät herrat, minä jo vetistelen!) Isämme!… Äsken kaikkien hylkäämä, mutta nyt… nyt häntä puolustaa satatuhatta sapelia… Oi, laupias Jumala!… En voi puhua kyyneliltä… Eilen hän oli maanpakolainen, tänään… ei Saksan keisarilla ole semmoista sotajoukkoa.
Kyynelet vuotivat Zagloban silmistä, ja hän nyyhkytti, mutta äkkiä hän huusi Rochille:
— Mitä siinä itkeä tillität? Ole hiljaa!