— Eikö eno sitten tillitä? — vastasi Roch.
— Totta tämä on, totista totta!… Hyvät herrat, minä olen hävennyt tämän valtakunnan puolesta… mutta nyt en vaihtaisi sitä yhteenkään toiseen kansaan maailmassa!… Satatuhatta sapelia!… Saakoon joku muu tämmöistä toimeen!… Jumala antoi kansan tulla järkiinsä, Jumala antoi!
Zagloba ei erehtynyt kovinkaan paljon, sillä Varsovan luona oli nyt noin seitsemänkymmentätuhatta miestä, lukuunottamatta runsaslukuista palvelijakuntaa, joka tarpeen tullen voitiin viedä taisteluun.
Aamulla oli kaupungin ympäristö valkeana teltoista, aivan kuin olisi satanut lunta. Sotajoukon jäljessä tuli armenialaisia, juutalaisia ja tataarilaisia kauppiaita. Toinen kaupunki, piiritettyä Varsovaa suurempi ja vilkkaampi, oli kasvanut kentälle. Ruotsalaiset hämmästyivät kuninkaan suuria sotavoimia ja olivat ensimmäisinä päivinä toimettomina, niin että tykistön päällikkö Grodzicki saattoi häiritsemättä kiertää ympäri kaupungin ja suunnitella piiritystä.
Seuraavana päivänä alettiin hänen ohjeittensa mukaan sinne ja tänne luoda valleja. Niille asetettiin pienempiä tykkejä, suuremmat tulivat kahden viikon kuluttua.
Kuningas Jan Kasimir kehoitti vanhaa Wittenbergiä luovuttamaan kaupungin ja laskemaan aseensa. Hän määräsi niin lievät ehdot, että ne herättivät tyytymättömyyttä sotajoukossa. Erityisesti toi ilmi tyytymättömyyttä Zagloba, joka aivan erikoisesti vihasi mainittua kenraalia.
Kuten arvata saattoi hylkäsi Wittenberg ehdotuksen ja päätti puolustautua viimeiseen veripisaraan saakka ja mieluummin hautautua kaupungin raunioihin kuin antaa sen joutua kuninkaan käsiin. Piirittäjien suuri lukumäärä ei häntä ollenkaan peloittanut, sillä hän tiesi, että liian suuri joukko on pikemmin haitaksi kuin hyödyksi piirityksessä. Sitäpaitsi hän oli saanut tietää, että kuninkaan leirissä ei ollut ainoatakaan piiritystykkiä, kun taas ruotsalaisilla oli semmoisia riittävästi, puhumattakaan loppumattomista ammusvarastoista.
Saattoi odottaa, että ruotsalaiset puolustautuisivat vimmatusti. Varsova oli nimittäin tähän saakka ollut heillä varastopaikkana. Kaikki ne määrättömät aarteet, jotka oli ryöstetty linnoista, kirkoista ja kaupungeista kaikkialla valtakunnassa, kerättiin pääkaupunkiin, josta ne lähetettiin jokea pitkin Preussiin ja sieltä edelleen Ruotsiin. Nyt, kun koko maa oli noussut kapinaan eivätkä ruotsalaisten hallussa olevat linnat olleet turvallisia säilytyspaikkoja, oli saalista kertynyt Varsovaan entistä enemmän. Ruotsalainen sotamies luopui mieluummin hengestään kuin saaliistaan. Köyhä kansa, joka oli päässyt ryöstämään rikasta maata, innostui niin ryöstämiseen, että se siinä vei voiton kaikista muista. Kuningas itse oli tunnettu ahneudestaan, kenraalit seurasivat hänen esimerkkiään, ja kaikki muut voitti siinä Wittenberg. Kun oli kysymys saalistamisesta, niin upseereita ei pidättänyt kunniantunto eikä ylhäinen asema. Ryöstettiin ja kiristettiin niin paljon kuin mahdollista. Itse Varsovassa korkea-arvoiset ja syntyperältään aateliset upseerit eivät hävenneet myydä viinaa ja tupakkaa omille sotamiehilleen täyttääkseen taskunsa näiden palkkarahoilla.
Ankaraan vastarintaan saattoi ruotsalaisia innostaa sekin, että heidän etevimpiä miehiään oli saarretussa Varsovassa. Ensiksikin Wittenberg itse, kuninkaan jälkeen sotajoukkojen ylijohtaja, joka ensimmäisenä oli tunkeutunut Puolaan ja saattanut sen häviön partaalle. Sitäpaitsi oli kaupungissa valtakunnankansleri Oxenstierna, maailmankuulu valtiomies, jota vihollisetkin kunnioittivat hänen rehellisyytensä tähden. Häntä nimitettiin kuninkaalliseksi Minervaksi, sillä hänen neuvojaan oli Kaarle Kustaan kiitettävä kaikista voitoistaan sopimusten teossa. Vielä olivat siellä kenraalit Wrangel nuorempi, Horn, Erskine, toinen Lewenhaupt ja joukko ylhäisiä ruotsalaisia naisia, jotka olivat tulleet tervehtimään miehiään tähän uuteen ruotsalaiseen voittomaahan.
Ruotsalaisilla oli siis kyllä puolustettavaa. Kuningas Jan Kasimir ymmärsi myös, että piirityksestä tulee pitkäaikainen ja verinen, varsinkin kun puuttui raskasta tykistöä. Sen ymmärsivät hetmanitkin, mutta sotajoukko ei ottanut sitä ymmärtääkseen. Tuskin oli Grodzicki saanut teetetyksi joitakin valleja ja päässyt hiukan lähemmäksi muureja, kun kuninkaan luo saapui kaikista joukko-osastoista lähetystöjä pyytämään, että vapaaehtoisesti tarjoutuvat saisivat tehdä väkirynnäkön. Kauan sai kuningas selitellä, että linnoitus ei ole vain sapelein vallattavissa, ennenkuin kiihko laimeni.