Sillä välin joudutettiin töitä parhaimman mukaan. Sotajoukko, kun se ei voinut rynnätä, otti innokkaasti osaa töihin. Parhaimpien rykmenttien sotilaat, vieläpä upseeritkin, kuljettivat kärryillä multaa ja kaivoivat maata. Myötäänsä ruotsalaiset koettivat häiritä töitä eikä mennyt päivääkään, että ne eivät tehneet hyökkäyksiä, mutta tuskin olivat ruotsalaiset muskettisoturit ennättäneet tulla ulos linnoituksen portista, kun puolalaiset jättivät työkalunsa ja hyökkäsivät sapelit käsissä heitä vastaan niin rajusti, että hyökkääjien oli kiireesti vetäydyttävä takaisin portista sisäpuolelle. Näissä kahakoissa kaatui paljon väkeä, ja kun ei ollut aikaa haudata kaikkia kaatuneita, myrkytti ruumiitten haju ilman. Vaikeuksia säikkymättä hiipi joka päivä kaupungista asukkaita kuninkaan leiriin ilmoittamaan, mitä kaupungissa tapahtui, ja polvillaan pyytämään, että rynnäkköä joudutettaisiin. Ruotsalaisilla itsellään oli riittävästi muonaa, mutta kaupunkilaisia kuoli nälkään kadulle, ja väestö eli suuressa hädässä sekä kovin sorrettuna. Joka päivä kuului kaupungista kuninkaan leiriin muskettien pauketta, ja pakolaiset kertoivat, että siellä ammuttiin porvareita, joita epäiltiin uskollisiksi lailliselle kuninkaalleen. Pakolaisten kertomukset olivat sellaisia, että ne saivat hiukset nousemaan pystyyn. He kertoivat, että kaikki asukkaat, sairaat naiset, äsken syntyneet lapset, vanhukset, kaikki viettivät yönsä ulkona, sillä ruotsalaiset olivat karkoittaneet heidät kodeistaan, joihin oli puhkottu uusia käytäviä siltä varalta, että kuninkaan joukot ryntäävät kaupunkiin. Kadulle ajetut olivat alttiina sateelle ja helteelle ja värisivät yöllä vilusta. Tulta he eivät saaneet tehdä eivätkä he voineet valmistaa ruokaa. Monenlaiset taudit raivosivat heidän keskuudessaan ja veivät sadoittain uhreja.

Kuninkaan sydäntä ahdisti, kun hän kuuli näitä kertomuksia. Hän lähetti sanan toisensa jälkeen jouduttaakseen raskaitten tykkien tuloa. Mutta kului päiviä ja viikkoja, eikä voitu tehdä muuta kuin torjua hyökkäyksiä. Piirittäjiä vahvisti vain se ajatus, että linnoituksessa ruokavarojen täytyi loppua, sillä kaikki tiet olivat niin tarkoin vartioituja, että hiirikään ei olisi päässyt linnoitukseen. Päivä päivältä piiritetyiltä myös väheni toivo saada apua. Lähellä oleva Douglasin armeija ei voinut tulla avuksi, vaan sen täytyi ajatella omaa turvallisuuttaan, sillä kuningas Jan Kasimirilla oli niin suuret sotavoimat, että hän saattoi ahdistaa sitäkin.

Suuria tykkejä odotettaessa ryhdyttiin linnoitusta pommittamaan pienemmillä. Grodzicki lähestyi Veikselin puolelta, luoden eteensä valleja, aivan kuin myyrä kuuden askelen päähän kaupungin vallihaudoista ja syyti yhtä mittaa tulta onnettoman kaupungin yli. Kazanowskien komea palatsi ammuttiin raunioiksi, mutta se ei herättänyt kenessäkään sääliä, koska palatsin omisti petturi Radziejowski. Myöskin bernhardilaisten kellotapulia Grodzicki pommitti aikoen juuri siltä suunnalta tehdä väkirynnäkön.

Leirin kuormarengit alkoivat pyytää lupaa rynnätä kaupunkia vastaan, koska heitä houkuttelivat ruotsalaisten aarteet. Kuningas kielsi ensin, mutta suostui sitten asiaan. Muutamat huomattavat upseerit ottivat johtaakseen yritystä, niiden joukossa Kmicic, joka oli kyllästynyt toimettomuuteen eikä voinut rauhoittua, koska Hassling oli pahasti sairastunut eikä viikkokausiin kyennyt mitään puhumaan.

Annettiin siis merkki väkirynnäkköön. Grodzicki vastusti yritystä viimeiseen asti, ollen sitä mieltä, että mitään ei ollut tehtävissä niin kauan kuin linnoituksen muurit olivat eheät. Mutta koska kuningas oli antanut suostumuksensa, täytyi hänen taipua.

Kesäkuun 15 päivänä kokoontui noin kuusituhatta kuormaston palvelusväkeen kuuluvaa miestä, ja illalla tämä joukko, enimmäkseen vain sapeleilla asestettuna, alkoi vetäytyä sille paikalle, missä multavallit ja kaivannot lähenivät linnoituksen vallihautoja. Kun oli tullut aivan pimeä, niin he merkin saatuaan syöksyivät huutaen vallihaudan luo ja alkoivat sitä täyttää. Valppaat ruotsalaiset ottivat heidät vastaan murhaavalla muskettitulella, ja vimmattu taistelu alkoi kaupungin itäreunalla. Pimeän suojassa kuormarengit nopeasti täyttivät juoksuhaudan ja hyökkäsivät järjestymättömänä joukkona aivan muurien luo. Kmicic ryntäsi kahdentuhannen miehen kanssa linnaketta vastaan, joka oli lähellä Krakovan porttia, ja epätoivoisesta puolustuksesta huolimatta se joutui hänen valtaansa. Varusväki hakattiin kuoliaaksi viimeiseen mieheen. Tykit Andrzej antoi kääntää porttia kohti ja osan myös kauempana olevia muurin osia kohti suojellakseen, mikäli mahdollista, niitä, jotka koettivat kiivetä sinne.

Nämä eivät menestyneet yhtä hyvin. Rengit asettivat muureja vastaan tikapuita ja kiipesivät niitä ylös niin uhkarohkeasti, että parhaiten harjoitettu jalkaväki ei sitä olisi tehnyt paremmin, mutta ruotsalaiset, jotka olivat muurinsakarain suojassa, ampuivat heitä vasten kasvoja, vierittivät alas kiviä, jotka murskasivat tikapuut, ja lopuksi pisteli jalkaväki ryntääviä pitkillä keihäillä, niin että nämä eivät voineet sapeleillaan saada mitään aikaan.

Yli viisisataa rohkeimmista rengeistä kaatui muurien edustalle. Loput vetäytyivät vihollisen heitä lakkaamatta ampuessa takaisin puolalaisten vallien suojaan.

Väkirynnäkkö oli lyöty takaisin, mutta yksi linnake oli puolalaisten käsissä. Turhaan ruotsalaiset ampuivat sitä kaiken yötä suurimmilla tykeillään. Kmicic vastasi heille niinikään kaiken yötä niillä tykeillä, jotka hän oli saanut haltuunsa. Vasta aamun koittaessa, kun oli tullut valoisampi, saatiin ne rikki ammutuiksi, yhtä lukuun ottamatta. Wittenberg, jolle tämä linnake oli erittäin tärkeä, lähetti sitä vastaan jalkaväkeä, ja sille oli annettu määräys, että se ei saa palata ennenkuin on saanut linnakkeen valloitetuksi takaisin, mutta samaan aikaan Grodzicki lähetti Kmicicille apua ja ruotsalaiset saatiin torjutuksi, vieläpä heitä ajettiin takaakin Krakovan portille asti.

Grodzicki oli niin ihastunut, että hän itse lähti antamaan kuninkaalle selostusta asiasta.