— Hän antoi jyrkästi kieltävän vastauksen, — jatkoi Hassling. — Tarvitsi vain nähdä ruhtinas tullakseen siitä vakuutetuksi. Hän, joka ei ollut tottunut saamaan kieltäviä vastauksia edes ruhtinattarilta, oli vähältä menettää järkensä. Oli vaarallista tulla lähelle häntä. Näimme kaikki, että tämmöistä ei voi jatkua ja että ruhtinas ennemmin tahi myöhemmin käyttäisi väkivaltaa. Seuraavana päivänä otettiin herra Billewicz kiinni ja vietiin Tilsitiin, siis rajan toiselle puolelle. Samana päivänä pyysi neiti upseerilta, joka vartioi hänen oveaan, ladatun pistolin. Upseeri ei häneltä sitä kieltänyt, sillä ritarillisena ja kelpo miehenä hän sääli onnetonta naista sekä ihaili hänen kauneuttaan ja lujuuttaan.
— Kuka oli se upseeri? — huudahti Kmicic.
— Minä! — sanoi Hassling kuivasti.
Andrzej tempasi hänet syliinsä niin rajusti, että nuori skotlantilainen, joka vielä oli heikko, kiljahti kivusta.
— Ette ole vanki! — huusi Kmicic. — Olette veljeni, ystäväni! Sanokaa, mitä tahdotte! Sanokaa Herran tähden, mitä tahdotte!
— Levätä hetkisen! — vastasi Hassling läähättäen.
Ja hän puristi ääneti käsiä, jotka Wolodyjowski ja Zagloba hänelle ojensivat. Huomattuaan, että kaikki olivat menehtyä uteliaisuudesta, hän sitten kohta taas jatkoi:
— Varoitin häntä myös asiasta, jonka me kaikki tiesimme, nimittäin että ruhtinaan henkilääkäri keitteli joitakin huumaavia sekoituksia. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä Herra Jumala itse puuttui asiaan. Hänen sormensa kohtasi ruhtinasta, ja tämä joutui kuukaudeksi tautivuoteelle. Se on ihme, hyvät herrat, että hän kaatui aivan kuin joku olisi lyönyt jalat pois hänen altaan juuri samana päivänä, jolloin hän aikoi toteuttaa epäsiveelliset aikeensa neitiin nähden. Sanon, että se oli Jumalan käsi eikä mitään muuta! Sen hän näki itsekin ja pelästyi, tahi ehkäpä tauti sammutti hänen syntisen himonsa. Oli miten oli, terveeksi tultuaan hän jätti neidin rauhaan, antoipa vielä tuoda miekankantajan takaisin Tilsitistä. Totta on, että hän parantui taudistaan, mutta kuumeesta hän ei ole päässyt vieläkään. Totta on myös, että hänen sairasvuoteelta noustuaan täytyi lähteä tuolle retkelleen Tykociniin, jossa hän kärsi tappion. Kun hän tuli sieltä, oli hänen kuumeensa yhä pahentunut. Sitten kutsui vaaliruhtinas hänet luokseen, mutta Taurogissa oli sillä välin tapahtunut muutos, joka on ihmeellinen ja samalla hullunkurinen. Lyhyesti sanoen, ruhtinas ei voi enää luottaa yhdenkään sikäläisen upseerinsa eikä hoviherransa uskollisuuteen, jollei aivan vanhimpien…
— Mitä sitten tapahtui? — kysyi Zagloba.
— Tuon Tykocinin retken aikana ryöstettiin jo ennen Janowon luona kärsittyä tappiota muuan neiti Anna Borzobahata-Krasenka ja lähetettiin Taurogiin.