— Olen!

— Hänen majesteettinsa käskee teitä olemaan huomenna läheisyydessään!

— Ahaa! Tahtovat pitää minut loitompana väkirynnäköstä, koska tietävät, että vanha tekijä syöksyy ensimmäisenä tuleen heti kun torvet törähtävät. Hänen majesteettinsa on hyvä ja kaikista huolehtiva, enkä tahtoisi pahoittaa hänen mieltään, mutta saa nähdä, jaksanko hillitä itseäni, sillä kun minussa into nousee, niin en muista mitään, vaan syöksyn suin päin taisteluun… Minkäpä luonnolleen taitaa!… Hyvä on hänen majesteettinsa! Kuulkaa, torvet kutsuvat jo kaikkia paikoilleen! Haa, huomenna! Huomenna!… Pyhä Pietari saa työtä: hän varmaankin jo järjestelee kirjojaan… Ja helvetissä kaiketi jo asetellaan uusia pikikattiloita tulelle ruotsalaisia varten… Uhhuh, huomenna!

NELJÄSTOISTA LUKU.

Heinäkuun 1 päivänä pidettiin Powazkin ja myöhemmin Marymontiksi nimitetyn paikan välillä suuri kenttäjumalanpalvelus, jota hartaasti kuunteli kymmenentuhatta miestä. Kuningas antoi juhlallisen lupauksen, että jos saadaan voitto, niin hän rakennuttaa kirkon Pyhälle Neitsyelle. Kuninkaan esimerkkiä seuraten antoivat lupauksia arvohenkilöt, hetmanit, ritarit ja yksinkertaiset sotamiehetkin kukin varojensa mukaan, sillä tämän oli määrä olla viimeinen rynnäkkö.

Jumalanpalveluksen loputtua riensivät kaikki johtajat paikoilleen. Sapieha asettui vastapäätä Pyhän Hengen kirkkoa, joka siihen aikaan oli muurien ulkopuolella, mutta koska se oli muurien avaimena, olivat ruotsalaiset sen lujasti linnoittaneet ja asettaneet siihen varusväen. Czarnieckin tehtävänä oli ottaa valtaansa Danzigin talo, jonka peräseinä oli osa muurista, joten puhkaisemalla sen saattoi päästä kaupunkiin. Podlasien vojevoda Piotr Opalinski hyökkäsi suurpuolalaisten ja masurialaisten kanssa Krakovan ja Veikselin puolelta. Kvartiaanirykmentit oli asetettu uuden kaupungin porttien kohdalle. Miehiä oli enemmän kuin muurien pituudelta. Koko ympäristö ja lähikylät olivat tulvillaan väkeä, joka aaltoili merenä, edempänä oli valkeita telttoja ja niitten takana ajopelejä. Katse kohtasi sinisen taivaanrannan, ennenkuin se pääsi tämän kihisevän muurahaispesän päähän.

Reservijoukot olivat aivan valmiina taistelujärjestyksessä aseet ojossa ja jalka juoksuasennossa, niin että millä hetkellä tahansa voitiin rientää niihin aukkoihin, joita Zamoyskin järeät tykit ampuisivat muureihin. Tykit toimivat lakkaamatta, mutta väkirynnäkköä ei vielä tehty vain siitä syystä, että odotettiin Wittenbergin lopullista vastausta siihen kirjeeseen, jonka suurkansleri Korycinski oli hänelle kirjoittanut. Mutta kun puolenpäivän aikaan upseeri toi kieltävän vastauksen, alkoivat torvet heti pahaa ennustavasti soida kaupungin ympärillä, ja väkirynnäkkö alkoi.

Hetmanien johtamat kruunun sotajoukot, Czarniecki joukkoineen, kuninkaan rykmentit, Zamoyskin jalkaväki, liettualaiset Sapiehan johdolla ja nostoväki syöksyivät kuin mahtava aalto muureja vastaan. Muureilta tuli heitä vastaan valkea savujuova ja tulenliekkejä. Suuret tykit, pienemmät tykit ja musketit alkoivat heti paukkua, ja maan perustukset vapisivat. Kuulat kyntivät pitkiä vakoja miesjoukkoon, mutta se juoksi eteenpäin linnoitusta vastaan pelkäämättä tulta ja kuolemaa. Ruudin savu esti auringon näkymästä.

Jokainen ryntäsi hurjasti sitä kohtaa vastaan, joka oli lähinnä häntä, hetmanit uuden kaupungin portteja kohti, Czarniecki Danzigin taloa vastaan, Sapieha liettualaisineen Pyhän Hengen kirkon kimppuun, masurialaiset ja suurpuolalaiset Krakowskie Przedmiescieen.

Viimeksimainittujen osalle tuli vaikein työ, sillä kaikki Krakowskie Przedmiescien palatsit ja talot oli laitettu linnoitukseksi. Mutta masurialaiset oli vallannut sellainen taisteluvimma, että heitä ei voinut pidättää mikään. He valtasivat talon toisensa jälkeen, taistelivat käytävissä, ovissa ja ikkunoissa, surmasivat varusväen viimeiseen mieheen.