Tuosta pimeästä aukosta välähteli muskettien tuli, mutta miesjoukko tunkeutui vastustamattomana virtana siitä sisälle. Palatsi oli valloitettu.
Samaan aikaan tunkeuduttiin sisälle myös ikkunoista, ja kauhea käsikähmä syntyi palatsin sisällä. Huone vallattiin huoneen jälkeen, käytävä käytävän jälkeen, kerros kerroksen jälkeen. Seinät olivat jo niin puhkottuja, että muutamissa huoneissa laki rytisten putosi alas haudaten sirpaleihinsa puolalaiset ja ruotsalaiset. Mutta masurialaiset kulkivat kaikkialle kuin tulipalo ja levittivät kuolemaa. Ei kukaan ruotsalaisista pyytänyt armoa, eikä kenellekään sitä annettu. Muutamissa käytävissä oli niin suuret määrät kaatuneita, että ruotsalaiset laittoivat niiden ruumiista itselleen suojamuureja, mutta hyökkääjät tarttuivat niiden jalkoihin tai tukkaan ja heittivät niitä ulos ikkunoista. Veri juoksi virtoina alas portaita. Jotkut ryhmät ruotsalaisia puolustautuivat vielä siellä täällä ja torjuivat väsyneillä käsillään vihollisten hurjia iskuja. Veri vuoti heidän kasvoistaan, silmissä kaikki pimeni, useat lysähtivät polvilleen, mutta taistelivat yhä. Kaikilta puolin ahdistettuina ja ylivoiman alle sortuvina he kuolivat ääntäkään päästämättä, niinkuin heidän maineensa vaati ja niinkuin soturien on kuoltava. Kiviset jumalien ja muinaisten sankarien kuvapatsaat veren tahrimina katselivat elottomilla kasvoillaan tätä kuolemaa.
Roch Kowalski riehui etupäässä yläkerroksessa, Zagloba miehineen syöksyi pengermälle, ja hakattuaan maahan siellä olleet jalkamiehet hän painautui ihaniin puistoihin, jotka olivat kuulut koko Euroopassa Puut oli niistä hakattu pois, puolalaisten kuulat olivat repineet kallisarvoisia pensaita, suihkulähteet olivat soraläjinä, maan olivat kranaatit möyhineet, sanalla sanoen kaikkialla oli hävitystä ja raunioita. Sielläkin oli nyt ankara taistelu käynnissä, mutta se kesti vain vähän aikaa, sillä ruotsalaisten vastarinta oli jo heikkoa. Heidät surmattiin Zagloban johdolla, ja sitten sotamiehet hajaantuivat puistoon ja palatsiin etsimään saalista.
Zagloba meni puiston kaukaisimpaan nurkkaan, missä muurien kulmaus suojeli auringon paahteelta. Hän tahtoi levähtää hiukan ja pyyhkiä hien otsaltaan. Äkkiä hän näki edessään omituisia hirviöitä, jotka katselivat häntä pahanilkisin katsein rautaisen häkin ristikon takaa.
Häkki oli sovitettu muurien nurkkaukseen, minkä vuoksi kuulat eivät olleet siihen käyneet. Sen ovi oli selko selällään, mutta nuo laihtuneet, iljettävän näköiset olennot eivät nähtävästi aikoneetkaan käyttää sitä hyväkseen. Pelästyneinä paukkeesta, luotien vinkunasta ja kauheasta melusta ne olivat painautuneet häkin nurkkaan, peittäytyneet olkiin ja ilmaisivat vain murahtelemalla kauhistustaan.
— Simiae vaiko piruja? — mutisi Zagloba itsekseen.
Hänet valtasi äkillinen vihastuksen puuska, urhoollisuus täytti hänen rintansa, ja sapeli pystyssä hän syöksyi häkin luo.
Hänen sapelinsa ensimmäiset iskut synnyttivät kauhean mellakan. Apinat, joita ruotsalaiset sotamiehet olivat kohdelleet hyvin ja joita he olivat kaikin tavoin hemmoitelleet, koska niistä oli heille ollut huvia, joutuivat mielettömän kauhun valtaan, ja vaikka Zagloba jätti niille pääsyn ovesta vapaaksi, niin ne alkoivat juoksennella häkissä, kiipeillä pitkin seiniä, tehdä ihmeellisiä hyppyjä, kiristellä hampaitaan, mölistä ja purra. Viimein yksi niistä hyppäsi raivoissaan Zagloban kaulaan ja tarttuen hänen päähänsä alkoi siitä kiskoa kaikin voimin. Toinen takertui hänen oikeaan käsivarteensa, kolmas hyppäsi hänen rintaansa kiinni, neljäs nyki nutun liepeistä. Turhaan hän hengästyneenä ja hikisenä koetti niitä pudistella irti ja hosui umpimähkään sapelillaan. Hän oli pian aivan uuvuksissa, silmät pullistuivat päästä, ja hän alkoi epätoivoisella äänellä huutaa:
— Hyvät herrat! Tulkaa auttamaan!
Huuto sai muutamia upseereita rientämään paikalle verestä höyryävine miekkoineen. Mutta he pysähtyivät äkkiä hämmästyneinä, katsoivat toisiinsa ja aivan kuin noiduttuina purskahtivat yht'äkkiä nauramaan. Sotilaita tuli paikalle lisää koko joukko, mutta nauru tarttui kaikkiin. He vääntelehtivät kuin juopuneet pidellen vatsaansa, heidän veren tahrimat kasvonsa vääntyivät kuin suonenvedossa, ja mitä enemmän Zagloba huiski, sitä hurjemmin kaikki nauroivat. Viimein tuli Roch Kowalski yläkerroksesta, tunkeutui joukon läpi ja vapautti enonsa apinain syleilystä.