— Lurjukset! — huusi Zagloba hengästyneenä.
— Rutto teidät syököön! Siinä te vain nauratte, kun katolilaista miestä ahdistelevat afrikkalaiset hirviöt! Hitto teidät vieköön! Ilman minua te edelleen kolhisitte päällänne porttia, ettekä te parempaa ansaitsisikaan! Hiisi teidät vieköön! Ette ole edes näitten apinain arvoisia!
— Vieköön hiisi teidät itsenne, apinain kuningas! — huudahti lähimpänä seisova upseeri.
— Simiarum destructor! — huusi toinen.
— Victor! — lisäsi kolmas.
— Kaikkea muuta kuin victor. Victus!
Taas tuli Roch avuksi enolleen. Hän iski lähinnä seisovaa nyrkillä rintaan niin, että mies kaatui ja verta tuli hänen suustaan. Toiset vetäytyivät takaisinpäin, jotkut kohottivat sapelinsa, mutta tappelun syntymisen esti ryske, joka kuului bernhardilaisluostarista päin. Nähtävästi taistelu siellä oli vielä kiivaimmillaan, ja muskettien paukkeesta päättäen ruotsalaisilla ei ollut aikomustakaan antautua. — Apuun! Kirkon luo! Kirkon luo! — huusi Zagloba.
Itse hän riensi palatsin yläkerrokseen, jonka oikeasta siivestä saattoi nähdä liekkien keskeltä kohoavan kirkon. Ryntääjien joukko liikkui sen ympärillä suonenvedontapaisin nykäyksin voimatta tunkeutua sisälle ja ollen alttiina murhaavalle ristitulelle, sillä myöskin Krakovan portilta päin sateli heidän päälleen luoteja.
— Tykit ikkunoihin! — huusi Zagloba. Kazanowskien palatsissa oli melkoinen määrä isompia ja pienempiä tykkejä. Ne kuljetettiin nyt ikkunoihin, ja puolen tunnin kuluttua näkyi ikkunain aukoissa kirkkoa kohti suunnattujen tykkien suut.
— Roch! — sanoi Zagloba hyvin kiihtyneenä.