— Minun täytyy tehdä jokin suuri urotyö, muuten on maineeni mennyttä! Tuon apinajutun takia — syököön ne rutto! — joudun koko sotajoukon hampaihin, ja vaikka minulla itselläni kyllä on suu paikallaan, niin enhän jaksa pitää puoliani kaikkia vastaan. Minun täytyy pestä pois tuo häpeä, muuten minua yli koko laajan Puolanmaan ruvetaan nimittämään apinain kuninkaaksi!
— Enon täytyy pestä pois tuo häpeä! — sanoi Roch jyrisevällä äänellä.
— Ensimmäinen askel siihen on se, että minä valloitin Kazanowskien palatsin, sillä kuka voi sanoa, että sitä en tehnyt minä!
— Kuka voi sanoa, että sitä ei tehnyt eno? — toisti Roch.
— Ja nyt minä valloitan tuon kirkon, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, amen! — lopetti Zagloba.
Sitten hän kääntyi miestensä puoleen, jotka jo seisoivat tykkien ääressä.
— Laukaiskaa!
Ruotsalaiset, jotka epätoivoisesti puolustautuivat kirkossa, valtasi kauhu, kun yht'äkkiä koko sivuseinä alkoi täristä. Tiiliä, soraa ja kalkkia alkoi tippua niiden päälle, jotka olivat ikkunoissa, ampuma-aukkojen luona tahi särkyneitten ikkunanreunojen päällä kirkon sisäpuolella ampumassa piirittäjiä. Herran huoneessa pöllähti ilmaan pölypilvi, joka yhdessä savun kanssa uhkasi tukehduttaa väsyneet miehet. Toinen ei nähnyt toistaan pimeässä, ja huudot: "Tukehdumme! Tukehdumme!" yhä lisäsivät yleistä kauhistusta. Mutta kirkko huojuu yhä, kumahdukset seiniä vastaan, tiilien putoilu, ikkunoista sisään lentävien luotien vinkuna, kuumuus ja ihmisten hiki muuttavat pyhäkön helvetiksi. Kauhistuneet sotamiehet pakenevat ovista, ikkunoista ja ampumaluukuista. Syntyy mieletön pakokauhu. Taas kuuluu läpitunkevia huutoja: "Tukehdumme! Ilmaa! Vettä!" Äkkiä alkavat sadat kurkut kirkua:
— Valkoinen lippu! Valkoinen lippu!
Päällikkö Erskine ottaa sen omin käsin pannakseen ulos, mutta samassa portti rytisten antaa perään ja hyökkääjät törmäävät kuin joukko pahoja henkiä sisälle. Alkaa teurastus. Kirkossa syntyy äkkiä hiljaisuus, kuuluu vain taistelevien huohotusta, jyrsivää ääntä raudan sattuessa luuhun, miekan kalahtelua kivilattiaan, vaikerruksia, veren lotinaa, väliin jokin aivan epäinhimillinen ääni, joka huudahtaa: "Pardon! Pardon!" Tunnin kestäneen taistelun jälkeen alkavat kirkon kellot tornissa soida ja soivat soimistaan — puolalaisille voittoa, ruotsalaisille ikuista lepoa.