— Jos nyt lähetämme hänet Preussiin, niin viisikymmentätuhatta aatelismiestä syöksyy hänen jälkeensä ja hakkaa hänet kappaleiksi ennenkuin hän on päässyt edes Pultuskiin. Hän tarvitsisi kokonaisen sotajoukon henkivartiokseen, ja sitä emme voi antaa… Kuulkaa, teidän majesteettinne, kuinka nuo tuolla kirkuvat!… Täytyy ensin saada hänet turvaan… Mutta minne me hänet panemme? Täällä me emme voi häntä pitää, sillä täällä, hitto soikoon, saattaa syttyä kansalaissota!
Silloin astui kuninkaan eteen herra Itse Zamoyski ja lausui mahtipontisesti, kuten hänen tapansa oli:
— Teidän majesteettinne! Antakaa minun viedä hänet Zamośćieen, ja olkoon hän siellä, kunnes mielet rauhoittuvat! Kyllä minä hänet siellä suojelen aatelilta… Koettakootpa vain riistää häntä minulta!
— Mutta kuinka saatte suojelluksi hänet matkalla sinne? — kysyi kansleri.
— Heh, kyllä minulla aina sen verran miehiä on! Eikö minulla ole jalkaväkeä ja tykkejä? Ei pidä yrittää kenenkään Zamoyskia vastaan!
— Ei ole muuta neuvoa! — sanoi kansleri.
— Ottakaa hänet sitten, herra staarosta! — päätti kuningas.
Mutta kun Wittenberg nyt huomasi, että hänen henkensä ei enää ollut vaarassa, katsoi hän sopivaksi panna vastalauseensa.
— Tätä me emme odottaneet! — sanoi hän.
Potocki viittasi kädellään tielle ja sanoi: